Armenia - huhtikuu 2019

Entisen Neuvostoliiton valtioita on vielä useampi käymättä ja suunnitelmissani on joskus ehtiä kiertämään ne kaikki. Tänä vuonna onnistui taas reissu pääsiäispyhien aikaan ja päätin lähteä Armeniaan. Tämä maa ei nyt varsinaisesti ollut mikään pitkään suunnittelemani kohde, vaan lähinnä kohtuuhintaisten ja aikataulultaan siedettävien lentojen hakemisen tulos. Eli lukitsin siis kohteeksi Yerevanin...

Vietin aikaa sekä pääkaupungissa että Dilijanin vuoristomaisemissa. Tämäkin maa yllätti turistin: mielenkiintoista historiaa, kaunista luontoa ja tietenkin ehtaa neuvostotunnelmaa (tosin ei ehkä niin paljon kuin muutamassa muussa maassa). Sää olisi voinut olla parempikin ja olisi mielenkiintoista käydä maassa kesäkaudella. Ruoka oli maistuvaa ja suorastaan halpaa eikä hintataso muutenkaan päätä huimannut...

Kohteet:

1. Yerevan
2. Dilijan
3. Yerevan
   

18.4.2019: Helsinki - Yerevan:
Pääsiäinen on tänä vuonna aika lähellä vappua eli kelit ovat jo aika keväiset, kun suuntaan kohti lentokenttää. Pääsiäisreissun varaaminen jäi aika lyhyelle varoitusajalle, mutta onneksi Aeroflotilta löytyi kohtuuhintaisia lentoja Armeniaan ja vielä varsin järkevillä vaihtoajoilla. Aeroflotilla on tullut joskus lennettyä Venäjän sisäinen lento, mutta muuten kyseisen yhtiön palveluista ei ole kokemusta.

Lento lähtee yhdeksän maissa illalla non-Schengen -puolen äärimmäisestä nurkasta. Kone on viimeistä paikkaa myöten täynnä ja lento Moskovaan kestää noin puolitoista tuntia. Palvelun on venäläistyylistä eli mitään turhia hymyjä ei harrasteta. Ilmaista ruokaa on kyllä tarjolla mutta tarjoilun puolesta nämä lennot ovat erittäin kuivia eli alkoholia ei anniskella edes rahalla. Olisi odottanut vodkan virtaavan, mutta aika siistiä on meno tässä koneessa... Moskovan kentällä on edessä varsin tiukka noin 50 minuutin vaihto - onneksi sain boarding passin myös jatkolennolle ja ehdin ihan hyvin portille, vaikka pitääkin hetki jonottaa passintarkastukseen ja matkatavaroiden läpivalaisuun. Moskovan kentästä ei jää oikein mitään mielikuvaa, sillä vaihto menee varsin nopeasti.

Moskova-Yerevan onkin sitten vähän pidempi väli, joka kestää kolmisen tuntia. Kone on taas aivan täynnä ja istun exit-paikalla parin satakiloisen karjun kanssa. Suhtautuminen turvallisuuteen on venäläisen leppoisaa eli mitään erityistä opastusta varauloskäyntien toimintaan liittyen ei jaeta. Lento sujuu kohtuullisen kivuttomasti ja joskus lähempänä kello neljää paikallista aikaa olen Yerevanin pienehköllä lentokentällä. Passintarkastus sujuu vaivattomasti ja olen kohta säätämässä taksikyytiä, jota lupaillaan reilun kuuden euron hintaan. Käyn nostamassa automaatilta rahaa ja olen kohta pirssin kyydissä kohti vajaan kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaa pääkaupunkia.

Hotelli löytyy nopeasti, mutta perillä tuleekin perinteinen ongelma eli kuskilta ei löydykään vaihtorahaa. Liekö kyseessä vedätys - en tiedä, mutta vaihtorahaa etsitään ensin hotellin respasta ja sitten jostain toiselta taksikuskilta korttelin toiselta puolelta. Päädyn maksamaan pari tuhatta paikallista rahaa eli muutaman euron lisää tälle suharille enkä jaksa enää vääntää aiheesta vaan haluan päästä nukkumaan mahdollisimman pian. Hotelli vaikuttaa ihan asialliselta ja nukkumatti kutsuu aika nopeasti...

19.4.2019: Yerevan:
Herään joskus lähempänä puolta päivää ja lähden kaupungille. Paremminkin olisi voinut nukkua, mutta en halua jumittaa koko päivää hotellilla. Jostain syystä Armenian kartoista ei saa ladattua offline-versiota kännykkään eli joudun suunnistamaan old school -tyyliin paperikartalla. Se ei menoa haittaa ja löydän pienen hakemisen jälkeen itseni paikallisen oopperatalon vieressä sijaitsevasta puistosta. Käyn hakemassa kaupasta aamiaista ja pidän pienen tuumaustauon. Keli on puolipilvinen ja lämpöä on reilut kymmenen astetta. Kaupunki vaikuttaa ihan miellyttävältä paikalta ja Neuvostoliiton tuoksua ei juurikaan ole havaittavissa. Stalinistista arkkitehtuuria on kyllä havaittavissa, mutta mitään betonikolosseja ei juurikaan näy. Toisaalta myös Keski-Aasialainen wow-arkkitehtuuri loistaa poissaolollaan eli mitään terästä ja lasia hohtavia arkkitehtien märkiä unia ei näy...

Olo on hieman vetämätön johtuen öisestä reissamisesta ja en jaksa kävellä kovin kauaksi ennen kuin totean, että on pakko syödä kunnon lounas. Olen saapunut mielenkiintoiselta vaikuttavan The Cascade - nimisen rakennelman juurelle ja kyseisen kompleksin alla on erilaisia ravintoloita tarjolla runsaasti. Valitsen sattumanvaraisesti jonkun lukuisista terasseista ja tilaan setin voileipiä. Naapuripöydissä puhutaan useampaakin kieltä eli turistejakin tuntuu olevan jonkun verran liikkeellä. Mikään varsinainen turistikohde Yerevan ei vaikuta olevan ja aasialaiset ryhmät loistavat poissaolollaan.

Ruokatauon jälkeen löytyy taas virtaa ja alan tutustumaan tarkemmin tähän erikoiseen neuvostoajalta periytyvään rakennelmaan. Kyseessä on siis sadoista portaista ja lukuisista suihkulähteistä koostuva taideteos, jota alettiin aikanaan rakentamaan neuvosto-Armenian vuosipäivän kunniaksi, mutta rakennustyöt jäivät kesken, sillä suuri ja mahtava romahti ennen kuin projekti valmistui. Monumentti saatiin myöhemmin lähes valmiiksi, mutta kaikkein ylin taso jäi kesken eikä sille ole vuosikymmeniin tehty mitään. Suihkulähteet eivät ole päällä ja jää epäselväksi, onko kyseessä pysyvä tila vai ainoastaan talvikauden vuoksi tehty ratkaisu. Lisäksi paikasta löytyi lukuisia taidemuseoita, jotka sijaitsevat varsinaisen monumentin sisuksissa.

Jätän museot väliin ja vietän pitkän ajan vain kiipeilemällä portaita ja ihmettelemällä mielikuvituksellisia suihkulähteitä. Alue vaikuttaa suositulta rakastavaisten treffipaikalta ja kuhertelijoita istuskelee siellä täällä. Myös turisteja näkyy jonkin verran, mutta mitään tungosta ei ole missään vaiheessa. Kiipeän huipulle asti, jossa eteen avautuu toisaalta hienot näkymät yli kaupungin mutta myöskin valtava "wasteland", jonka paikalle monumentin ylin osa olisi aikanaan pitänyt rakentaa. Jää epäselväksi, miltä tämän alueen olisi pitänyt näyttää...

Jatkan matkaa tien toisella puolella olevaan puistoon, josta löytyy toinen kiintoisa nähtävyys eli Mother Armenia -patsas. Kyseessä on tietenkin yksi monista valtavista naispuolisista kolosseista, joita rakennettiin eri puolelle Neuvostoliittoa. Nykyään nämä rautarouvat on nimetty uudelleen nykyisten isäntämaidensa mukaisesti. Patsaalle päästäkseen pitää kulkea apaattisen oloisen huvipuiston läpi. Paikka vaikuttaa lähes kuolleelta ja taivaskin alkaa uhkaavasti tummua. Taitaa olla vasta kesäkausi aluillaan ja huvipuiston laitteita ollaan vasta avaamassa pienen tauon jälkeen?

Talsin eteenpäin kohti patsasta, joka on odotetusti samaa sarjaa kuin aiemmin Ukrainassa ja Georgiassa näkemäni "siskot". Aika aggressiivisen oloinen rouva kyllä on valtavan miekkansa kera ja ympäristöön parkkeeratut vanhat tankit vain korostavat tunnelmaa. Patsaan edestä löytyy tietenkin myös neuvostotyylinen ikuinen tuli ja patsaan jalustan sisuksista paikallinen sotamuseo. Museo on ilmainen ja esittelee Armenian osallistumista toiseen maailmansotaan sekä vuoristo-Karabahin jäätyneeseen konfliktiin johtaneita taisteluita. Englanninkielistä materiaalia on niukasti ja museon anti jää aika köykäiseksi. Lisäksi yksi paikkaa vahtivista rouvista muistuttaa vähän väliä "donationista" sen verran kärkkäästi, että päätän poistua paikalta. Samalla alkaa satamaan ja kiirehdin kohti huvipuistoa etsimään jotain paikkaa, missä pitää sadetta.

Ostan kioskista oluen ja jään aurinkovarjon alle pitämään sadetta. Paikallinen Kilikian-bisse on varsin mautonta eikä kolea sadesää ole muutenkaan paras mahdollinen hetki mallasjuoman särpimiseen. Sade laantuu pienen odottelun jälkeen ja palaan takaisin Cascaden portaille. Väkijoukot ovat kaikonneet ja koska taivas näyttää edelleen synkältä, päätän palata hotellille. Väsyttää sen verran, että nukun parin tunnin päiväunet. Käyn illemmalla pienellä kävelyllä lähikortteleissa ja mietin, kävisinkö jossain ravintolassa. Päädyn kuitenkin ostamaan iltapalaa lähikaupasta ja käytän loppuillan tulevien päivien aktiviteettien suunnitteluun.

20.4.2019: Yerevan:
Buukkasin eilen puolen päivän retken, joka alkaa heti aamulla eli yhdeksältä. Käyn ensin aamiaisella, joka osoittautuu varsin monipuoliseksi ja syön kunnon munakokkelimätöt. Tämän päivän rundi on nimeltään "Soviet Yerevan Tour", jonka ideana on nimensä mukaisesti kierrellä kaupungin erilaisia neuvostoaikaisia nähtävyyksiä ja vähemmän tunnettuja spotteja. Kierros käynnistyy noin kilometrin päässä olevalta hostellilta, jonne talsin hieman sateisessa kelissä. Maksan retkestä noin 20€ ja hyppään sekalaisen seurakunnan joukossa Volga-minibussiin. Opas kertoo humoristiseen tyyliin Yerevanin historiasta ja erityisesti neuvostoajoista. Aloitamme kierroksen Tasavallan Aukiolta, joka on tietenkin aikanaan ollut mm. Lenin-patsaan tyyssija. Yleisesti ottaen ainakin kaupungin ytimessä on varsin vähän CCCP-aikoihin viittaavia reliikkejä ja rakennukset eivät tosiaankaan edusta sitä ihan tyypillisintä betoniarkkitehtuuria, vaan ennemminkin jonkinlaista variaatiota stalinistisesta linjasta.

Kierros jatkuu Yerevanin rautatieasemalle, josta sentään löytyy punatähti sekä sirppi ja vasara. Ryhmä hyppää metron kyytiin ja matkustaa yhden pysäkkivälin johonkin esikaupunkialueelle. Metro edustaa ehtaa neuvostoteknologiaa ja sen rakentaminen aloitettiin joskus 80-luvulla. Koko verkostoa ei koskaan saatu valmiiksi, mutta yksi linja on sentään toiminnassa ja asemien tunnelma on aivan vastaava kuin muissakin ex-Neuvostoliiton maiden kaupungeissa. Hämmästyksekseni bongaan graffitia vaunujen kyljistä mutta en ehdi räpsiä kuvia taideteoksista - täytyypä matkustaa metrolla joku toinenkin päivä, jotta ehdin bongailla taidetta lisää!

Ajamme pikkubussilla johonkin räjähtäneen oloiselle teollisuusalueelle, joka kertoo karua kieltään Armenian talouden heikosta tilasta. Maan talous ei vaikuta olevan erityisen hyvässä hapessa ja opas kommentoi politiikkaa hieman kyynisen ja sarkastisen oloisesti. Seuraavaksi poikkeamme jossakin kauppahallissa, joka on hieman kehitysmaahenkinen sekavan oloinen markkinapaikka. Näitä paikkoja on tullut nähtyä niin monta, että en jaksa oikein innostua tästä hässäkästä. Opas ostaa jotain paikallisia herkkuja torikauppiailta ja tarjoilee niitä bussissa. Olen vähällä nielaista jotain pähkinöistä tehtyä "makkaraa", mutta onneksi tajuan viime hetkellä, että olen viittä vailla saamassa allergisen reaktion ja syljen tämän myrkyn pois!

Seuraavaksi käymme tsekkaamassa paikallisen Mustamäen eli aidon neukkulähiön, johon on aikanaan ollut tarkoituksena rakentaa rumia 20-kerroksisia taloja CCCP-kirjaimien muotoon! Tämäkin projekti on jäänyt kesken, mutta aika monta taloa saatiin kuitenkin valmiiksi. Kiertelemme hetken verran rapistuneen oloisia taloja ja jatkamme matkaa takaisin kohti keskustaa. Viimeinen pysähdys tapahtuu jonkun talon takapihalla, josta löytyykin yllättäen Leninin pää! Kyseessä ei kuitenkaan ole Yerevania aikanaan koristaneen patsaan osa, vaan jostain muualta tänne tuotu muisto menneisyydestä. Palaamme hostellille ja jengi hajaantuu tahoilleen. Ihan kiinnostava kierros, vaikka Neuvostoliiton tuoksu ei ollutkaan yhtä vahva kuin monessa muussa maassa tätä nykyä!

Olen yrittänyt buukata kierrosta paikalliseen brandytehtaaseen, mutta sähköpostikyselyyn ei ole vastattu. Opas osaa onneksi auttaa ja kertoo, että kyseinen tehdas on kiinni, mutta kaupungissa on toinenkin tehdas, joka järjestää kierroksia myös tänään eli lauantaisin. Joku hostellin työntekijöistä soittaa tehtaalle ja onnistuu varaamaan minulle paikan seuraavalle rundille, joka käynnistyy parin tunnin kuluttua. Lähden kävelemään kohti paikallista kansallismuseota, joka onkin vain osittain auki johtuen meneillään olevasta remontista. Museo ei ole erityisen kiinnostava ja ainakaan avoinna olevissa huoneissa ei kovin paljon avata maan lähihistoriaa, vaan keskitytään ennemminkin esihistoriaan eli ruukunpalasiin ja nuolenkärkiin.

Harhailen hetken aikaa ilman erityistä suuntaa ja päädyn valtavalle torialueelle, jossa myydään kaikenlaista taidetta ja käsitöitä. Tavara vaikuttaa ihan laadukkaalta, mutta eipä ole tarvetta tämän tyylisille taide-esineille, joten poistun alueelta aika nopeasti. Vatsa kurnii jo eli on aika syödä välipalaa. Istun hetkeksi italialaistyyliseen kuppilaan ja tilaan humusta. Ruokaa saa odotella aika kauan ja kiirehdin kohti viinatehdasta. Olen kuitenkin etuajassa ja minua neuvotaan palaamaan vartin kuluttua takaisin.

Kierros käynnistyy lähes aikataulussa ja hieman sekavan oloinen nainen alkaa paimentaa yhtä lailla sekavan oloista joukkiota. Mukana on muutama intialainen, iranilainen perhe ja sekalainen joukko eurooppalaisia sekä jenkkejä. Kierroksen ideana on ensin kertoa tehtaan historiasta, joka ulottuu johonkin 1900-luvun alkuun asti. Brandya ja muita viinaksia on tuotettu eri aikakausina, mutta 1900-luvun lopulla tehdas oli pitkään suljettuna ja avattiin uudelleen vasta 2000-luvun puolella. Aluksi käydään muutamassa museon oloisessa huoneessa, joiden kertoma tarina jää hieman hämäräksi. Seuraavaksi mennään ihmettelemään valtavia brandytynnyreitä tehtaan kellariin. Tehtaan tuotoksia muuten kutsutaan avoimeisti konjakista - opas höpöttelee jotain sellaista, että aikanaan tehtaan tuotoksia "salakuljetettiin" johonkin konjakkikisaan, jossa ei havaittu eroa oikeisiin jalompiin juomiin ja tästä syystä näitä tuotoksia saisi edelleen nimittää konjakeiksi?

Ihmettelemme kellareita ja tunneleita hetken, kunnes ryhmälle tarjotaan lasilliset jotain portviinin tapaista makeaa litkua. Opas väittää sen olevan yli 40v vanhaa ainetta ja maksavan satoja euroja per pullo. Kiertelemme vielä hetken tehdasaluetta, kunnes on vuorossa kierroksen päätös ja brandyjen maistelu. Noin 10€ kustantanut kierros pitää sisällään kaksi lasillista brandya. Ihan laadukkaan oloista tavaraa laseissa on ja en välttämättä havaitsisi eroa konjakkeihin jos tekisin sokkotestin. Poistun tehtaalta ja lähden etsimään jotain ravintolaa. Päädyn hiljattain avattuun ravintolan ja pienpanimon yhdistelmään, joka voisi minimalistisen sisustuksena puolesta olla missä tahansa Euroopassa. Tilaan jonkun lihalautasen ja maistan paikan omaa olutta, joka osoittautuu hyväksi. Tarjoilija tuo jostain syystä toisenkin pääruoan, josta heti reklamoin. Ruoka on kyllä halpaa Yerevanissa - muutamalla eurolla saa kevyen aterian ja isommat annoksetkin ovat yleensä alle kympin luokkaa keskitason ravintolassa. Palaan hotellille ja vietän loppupäivän huoneessa. On ollut sen verran aktiivinen päivä, että en jaksa enää lähteä uudelleen kaupungille...

21.4.2019: Yerevan - Dilijan:
Tänään on aika jättää hetkeksi pääkaupunki taakse ja suunnistaa raittiimpaan ilmanalaan eli paikallisille "Alpeille". Noin sadan kilometrin päässä Yerevanista sijaitsee Dilijan-niminen pikkukaupunki, joka on tunnettu vuorimaisemistaan ja tarjoaa paljon mahdollisuuksia erilaisiin ulkoilma-aktiviteetteihin. Ensimmäinen haaste on löytää bussikyyti, joka lähtee jostakin kaupungin laitamilta. Respan mimmi on aiheesta aivan tietämätön ja kaivan Lonely Planetista useamman vuoden takaisen osoitteen, jonka toivon edelleen pitävän paikkansa.

Ajelen taksilla vajaan kymmenen kilometrin päähän, josta löytyykin odotetun sekavan oloinen minibussiasema (kulkupeleinä on siis jonkinlainen bussin ja jaetun taksin välimuoto eli "marshrutka"). Nämä nysset ovat kyllä lähempänä perinteisiä bussilinjoja, sillä jonkinlainen aikataulukin tuntuu olevan käytössä ja oma kyytini lähtee täsmälleen kello 11. Pikkubussi ei onneksi tule ihan täyteen eli matkustaminen on ihan siedettävää. Matkan varrelle ei aluksi ole mitään kovin mielenkiintoista muutamaa lumihuippuista vuorta lukuunottamatta. Ennen nousua ylös vuoristoon bussi ajaa hetken Armenian suurimman järven eli Sevanin rantoja pitkin - kyseisen paikan pitäisi olla suosittu rantakohde kesällä, mutta nyt näyttää vielä aika hiljaiselta...

Bussi pitää pienen tankkaustauon ja tajuan, että bensan sijasta tankkiin laitetaankin kaasua, joka lienee edullisempi vaihtoehto? Pienen breikin jälkeen tie alkaa nousta ylemmäksi kohti lumisia huippuja ja keli muuttuu varsin koleaksi. Maassa on kohtuullisen paljon lunta ja mietin, olikohan järkevää tulla tähän vuodenaikaan näin korkealle? Dilijan sijaitsee kuitenkin hieman alempana vuorten ympäröimässä laaksossa, jossa on lunta ei juurikaan ole. Mutta kevät on vasta tulossa eikä puissa ole vielä lehtiä. Bussi pysähtyy noin parin tunnin ajomatkan jälkeen johonkin Dilijanin laitamille - kaupungissa ei taida edes olla varsinaista ydintä vaan asutus on hajaantunut aika laajalle alueelle. Lähden etsimään varaamaani hotellia, jonka pitäisi olla alle kilometrin päässä.

Paikka on helppo löytää ja kyseessä on vanhaan, varmaan ainakin sata vuotta sitten rakennettuun linnamaiseen rakennukseen remontoitu kompleksi, josta löytyy majoitusta, ravintola ja matkamuistomyymälöitä. Kestää hetken löytää respa, mutta ehkä vartin kuluttua bussista nousemisesta olen jo tilavassa huoneessani ihailemassa vuorimaisemia. Keli on pilvinen ja lämpöä mittarissa ehkä viitisen astetta, mutta ei ainakaan sada vettä tai lunta.

Lähden etsimään Dilijanin turisti-infoa, joka toivottavasti on avoinna, vaikka tänään onkin pääsiäispäivä. Infopiste löytyy helposti ja on onneksi avoinna. Kyselen sieltä karttoja ja mahdollisia patikointireittejä. Jossakin aivan lähistöllä pitäisi mennä muutaman kilometrin pituinen helpoksi kuvattu polku (nimeltään King of Forest Track) läpi kaupunkia ympäröivien metsien - kuulostaa hyvältä ja päätän lähteä testaamaan kyseisen reitin, vaikka en varsinaisesti ollutkaan vielä suunnitellut mitään tällaista retkeä.

Polku lähtee neuvostoaikaisen 2. maailmansodan sankareille omistetun monumentin luota. Jostain tulee paikalle kookas kulkukoira, joka vaikuttaa kovin kiinnostuneelta meikäläisestä. Kiroan hiljaa itsekseni ja en lähde vielä polulle, sillä riskinä on, että typerä rakki seuraisi minua koko matkan. Lähden takaisin kohti turisti-infoa ja kuten arvata saattaa, niin hurtta lähtee perääni ja tulee häiritsevän lähelle. Saan kävellä varmaan puolisen kilometriä, ennen kuin otus luovuttaa ja menee menojaan. Palaan monumentille, ja ihmettelen hetken sen vieressä avautuvaa sankarihautausmaata. Seuraavaksi suuntaankin metsään, joka koostuu etupäässä tammista ja muista lehtipuista. Reitti vaikuttaa kohtuullisen hyvin merkityltä ja lähden kipuamaan ylös ajoittain jyrkkääkin rinnettä pitkin.

Jossain vaiheessa polku haarautuu ja tulkitsen puihin maalattuja merkkejä siten, että pitää kääntyä oikealle ja nousta entistä korkeammalle varsin jyrkkää (ja mutaista) rinnettä pitkin. Tätä kipuamista jatkuu varsin pitkään ja polku alkaa kaartaa mielestäni aivan väärään suuntaan. En millään jaksa uskoa, että tämä olisi helpoksi kuvailtu reitti ja huohotan välillä lähes henkihieverissä. Polku tuntuu vaan jatkuvan eikä mitään opasteitakaan enää näy, joten oletan kääntyneeni väärään suuntaan ja päätän palata omia jälkiäni takaisin.

Se osoittautuu oikeaksi valinnaksi, sillä tajuan kulkevani merkittyä reittiä sen loppupäästä kohti alkupistettä ja tämän takia opasteet ovat hieman sekavia. Eli olisi tosiaan pitänyt valita vasemmanpuoleinen haara, joka osoittautuukin huomattavasti helpommaksi kulkea ja vie olettamaani suuntaan. Näkymät eivät ole kovin kummoisia, sillä puissa ei ole vielä lehtiä ja kaupungin rakennukset pilkottavat vähän väliä puiden välistä. Jossain vaiheessa polku kuitenkin kääntyy sen verran, että olen kokonaisuudessaan metsän siimeksessä. En kohtaa yhtään ihmistä eikä mitään eläimiäkään näy - jostain sentään kuuluu lintujen laulua. Reitin puolivälissä on tienviitta luolalle, jonka käyn katsastamassa. Luola ei ole kummoinen, mutta sen vierestä avautuu hieno näkymä vuorelle, jonka rinteessä olevat puut ovat peittyneet edellisenä yönä sataneeseen lumeen. Maisema on jotenkin surrealistisen näköinen ja jään tuijottamaan sitä pitkäksi aikaa.

En tajunnut ottaa vettä mukaan ollenkaan ja olo alkaa olla hieman hikinen johtuen osittain harhapoluilla kiipeilystä. Marssin polun loppuosan varsin vauhdikkaasti - vain havaitakseni, että polku päättyy johonkin maantien varrelle parin kilometrin päähän hotellista. Alkaa tosissaan väsyttää ja janottaa mutta ei auta kuin talsia tien reunassa vielä puolisen tuntia ennen kuin olen vihdoin takaisin hotellissa. Koitan nukkua päiväunet, mutta huone osoittautuu melkoisen meluisaksi, sillä aivan oven takana kulkee varsin vilkkaasti liikennöity tie.

Saan ehkä torkuttua hetken, mutta edelleen on hieman veto poissa kun lähden katselemaan lähiympäristöä vähän ennen pimeän tuloa. Vajaan kilometrin päästä löytyy muutama kerrostalo ja hiljaisen oloinen "keskusta", mutta mitään erityisen kiinnostavaa ei näy joten palaan hotellille. Syön illallista hotellin ravintolassa, josta löytyykin laaja menu varustettuna perinteisillä armenialaisilla ruokalajeilla. Syön erinomaisen lihapadan ja palaan huoneeseen. Mitään ilta-aktiviteetteja Dilijanista on turha hakea...

22.4.2019: Dilijan - Yerevan:
Herään liikenteen meluun ja kun avaan verhot, niin havaitsen sään olevan sumuinen ja vähän luntakin ripottelee. Sähköt ovat poikki mutta onneksi on kuitenkin valoisaa. Syön aamiaista yksikseni - ei taida olla kovin montaa vierasta tässä majatalossa näin kevätkaudella? Huolimatta ankeahkosta kelistä lähden kuitenkin liikkeelle ja päätän tsekata pari hieman kauempana Dilijanista olevaa nähtävyyttä, joiden saavuttamiseksi tarvitaan autokyyti.

Hotellin respan kautta järjestyy mersumies, joka lupaa kuskata minua parin tunnin ajan 12.000 dramilla eli noin reilulla 20€:llä. Ihan kelpo hinta taksikyydille siis. Lähdemme ajelemaan itään päin kohti Pars-nimistä järveä, jota on mainostettu kauniina paikkana. Järvelle päästäkseen pitää ajaa reilut viisi kilometriä erittäin huonokuntoista hiekkatietä, joka kiemurtelee läpi tammimetsän. Kuten arvata saattaa, niin järvellä on kovin hiljaista eli saan nauttia paikasta täydellisessä hiljaisuudessa. Kesällä paikka on ilmeisen suosittu - tästä kertovat lukuisat grillikatokset, polkuveneet ja muu rantaelämään liittyvä rekvisiitta. Järven vesi on hämmentävän vihreää ja veden pinnalla leijaileva utu luo aavemaisen tunnelman. Paikka olisi varmaan melkoisen kaunis kesäaikaan - nytkin alue on kyllä karun kaunis, mutta eipä järveä jaksa kovin kauan ihmetellä kun taivas on pilvessä ja lämpötila lähempänä nollaa...

Pyydän kuskia ajamaan seuraavaan kohteeseen eli Haghartsanin luostariin. Näitä ikivanhoja kivikirkkoja Armeniasta tuntuu löytyvän joka kylästä ja vaikka kristilliset pyhätöt eivät mitenkään erityisesti kiinnostakaan, niin haluan nähdä paikan ainakin hienojen näköalojen vuoksi. Näkymät osoittautuvatkin hehkutusten arvoisiksi ja vietän pitkän tovin ihaillen vuoristonäkymiä. Lehdettömät puut ovat täälläkin osittain lumen peitossa, vaikka suurin osa lumesta on muuten jo sulanut. Tunnelma on todella seesteinen ja jotenkin kuin unessa olisi... Alueella on myös parikin vanhaa kirkkoa, jotka ovat sisältä yllättävän vaatimattomia ja etupäässä tyhjää täynnä. Turisteja on vähän: saksalaisen ryhmän lisäksi on vain muutama kulkija.

Palaan takaisin Dilijaniin ja jään odottamaan seuraavaa bussia. Sitä ei tarvitse onneksi kauan vartoa ja olen kohta taas matkalla kohti Yerevania. Kyyti palaa samaa reittiä kuin mitä tulikin eli mitään kiintoisaa ei ole matkan varrella odotettavissa. Bussi pysähtyy taas johonkin laitakaupungille, josta pitää jatkaa taksilla kohti ydintä. Takseja vaan ei näytä olevan tarjolla kuin yksi: ikälopun Volgan katolla näkyy taksikyltti ja kuskina on varmaan yli 70-vuotias Breznevin näköinen ukkeli, joka ei tietenkään puhu sanaakaan englantia. Onnistun jotenkin selittämään ukolle, mihin olisin menossa ja hinnaksikin saadaan sovittua 2000 dramia. Volga kuuluu ehdottomasti "maailman paskimmat taksit" - sarjaan, eli siinä mielessä kiinnostava elämys on kyllä kyseessä. Auto haisee aivan hirveälle ja paskaläjä sammuu vähän väliä. Ihmettelen, toimivatko jarrut enää moottorin sammuttua? Turvavöitä ei tietenkään ole ja kerran on kolari lähellä, kun joku meinaa tuikata suoraan eteen jostakin parkkipaikalta.

Volga vie kuitenkin perille Best Westernin hotelliin, joka osoittautuu taas kerran pettymykseksi. Huone on ihan siisti, mutta ikkunoissa ei ole minkäänlaista eristystä ja liikenteen melu kuuluu erittäin hyvin suoraan hotellin vieressä kulkevalta pääkadulta. Lepäilen hetken huoneessa ja lähden kaupungille etsimään ravintolaa. Parin korttelin päästä löytyy joku ketjuravintola, joka tarjoilee kaikenlaista perinteistä armenialaista sapuskaa hieman pikaruokalamaisessa ilmapiirissä. Tilaan kebabit, jotka ovat täällä päin eräänlaisia lihavartaita - eivät siis sitä Suomessa samalla nimellä kulkevaa silppua, joka täälläkin tunnetaan shawarmana.

Lähden ajelemaan metrolla tarkoituksenani bongailla neukkutyylisiä asemoja ja ehkä nähdä myös graffiteja. Ostan muovisen poletin ja ihmettelen, mistä saisin kokoelmiini taas yhden metrokortin. Metrojen opasteet ovat vain armeniaksi, joka vaikeuttaa suunnistamista. Hyppään ensimmäiseen metrojunaan ja ihmettelen, kumpaan suuntaan olen menossa. Päädyn rautatieasemalle, joka tuli tutuksi jo aiemmin. Bongaan heti muutamat graffitit metrojen kyljistä ja sahaan muutaman asemavälin edestakaisin, jotta saan ne kuvattua. Ehkä maalauksia löytyisi enemmänkin, mutta päätän poistua hetkeksi maan pinnalle. Olen taas jossakin oopperan nurkilla ja käyn kysymässä yhdestä matkatoimistosta retkiä huomiselle. Sopivaa retkeä ei ole tarjolla, joten jatkan kävellen kohti vielä yhtä metroasemaa.

Kyseisen aseman lipunmyynnissä näyttää olevan tarjolla metrokortteja ja ostan oitis parin euron hintaisen muovikortin, joka ei valitettavasti ole erityisen näyttävän näköinen. Ajelen metrolla muutaman pysäkinvälin kohti hotellia nousen ylös katutasolle. Aseman vieressä on melkoisen kookas kirkko, jonka käyn katsastamassa lähempää. Pyhättö ei ole erityisen mielenkiintoinen ja kaikki näkemäni armenialaiset kirkot ovat olleet yllättävän vaatimattomia sisältäpäin - tulee oikein Suomen luterilaisten kirkkojen koruttomuus mieleen...

Palaan hotellille ja varaan respasta autokyydin huomiseksi. Koska valmiita retkiä ei löytynyt, niin pitää järjestää omatoiminen retki, joka tietenkin tulee hieman kalliimmaksi. Reilun viidenkympin hinta puolen päivän reissusta on kuitenkin varsin kohtuullinen ja eipä tällä matkalla muutenkaan ole juuri rahaa kulunut. Oleilen hotellilla parisen tuntia ja käyn vielä ennen nukkumaan menoa syömässä parin korttelin päässä löytävässä Taverna Yerevan -nimisessä ravintolassa, jossa saan nauttia tämän reissun parhaan illallisen.

23.4.2019: Yerevan:
Viimeinen päivä Armeniassa ja aamupäivän ohjelmassa on lähteä tutustumaan pariin Yerevanin liepeillä olevaan nähtävyyteen. Reissu onnistuisi omatoimisesti myös bussilla, mutta koska aikaa on rajallisesti, niin on järkevintä ottaa pirssi alle. Hotellin kautta järjestyy Toyotan katumaasturi ja kohtuullisen hyvää englantia puhuva kuski, joka odottaa sovitusti puoli kymmenen maissa hotellin respassa. Ensimmäinen kohde on Garnin temppeli, joka sijaitsee reilun parinkymmenen kilometrin päässä pääkaupungista. Sää on aurinkoinen ja matkan varrella pysähdymme ihmettelemään Ararat -vuorta, joka on Turkin puolella. Lumipeitteisiä huippuja voi ihailla erilliseltä näköalatasanteelta, jolla pääsen ottamaan postikorttimaisemien lisäksi kuvia italialaisista turisteista.

Matka jatkuu kohti Garnia, jossa odottaa varsin hämmentävä nähtävyys. Kyseessä on temppeli, jonka voisi arkkitehtuurinsa puolesta odottaa kuuluvan joko Kreikkaan tai Italiaan. Kyseessä on kuitenkin "pakanatemppeli", joka on rakennettu noin tuhat vuotta sitten ja palvonnan kohteena oli Mythra-niminen jumala, joka on minulle tuntematon suuruus. Mikä tekee paikan vielä omituisemmaksi on se, että temppeli rakennettiin käytännössä uudelleen joskus 70-luvulla - rakennelma on siis kertaalleen tuhottu jo pari vuosisataa sitten. Ilmeisesti kuitenkin osa temppelin kivipaasista on alkuperäisiä - siitä kertovat ainakin sävyerot materiaalissa.

Temppeli on aika pieni ja kuten odotinkin, niin mistään Akropoliksesta ei ole kyse. Alueella on temppelin lisäksi muita raunioita kuten esim. kylpylän jäännökset. Temppeliä kiinnostavampia ovat ympäröivät maisemat ja erityisesti kivimuodostelmat, joita on temppelin vieressä avautuvan kanjonin seinämissä. Tripadvisorissa kehuttiin näitä monumentteja ja kysyn kuskilta, onko mahdollista käydä katsastamassa kanjoni. Tämä onnistuu kyllä, mutta vaatii kyydin paikalliselta taksikuskilta ja auton vaihto vanhaan kunnon Lada Nivaan.

Tie kanjonin pohjalle on tosiaan varsin huono, mutta noin vartin ajelu kannattaa, sillä näkymät ovat todella mielenkiintoiset. Kivimuodostelmat ovat erittäin vaikuttavia ja enpä muista nähneeni vastaavia missään aikaisemmin. Islannissa oli jotain hieman samantapaista, mutta on vaikea sanoin kuvailla tätä paikkaa joka tuo jossain määrin mieleen Sibelius-monunentin. Paikka tunnetaan myös nimellä Symphony of Stones, joka kieltämättä kuvaa hyvin tunnelmaa, joka tuo mieleen jonkunlaisen luonnon luoman soittimen - ehkä lähinnä urut. Kanjonin pohjalla tulee vietettyä varmaan reilu puolisen tuntia, ennen kuin on aika palata ylös temppelille. Tämä paikka on kyllä kiistatta kiinnostavin nähtävyys tällä reissulla ja tulipahan taas sellainen wow-fiilis reissulla pitkästä aikaa!

Niva palaa lähtöpisteeseen ja jatkamme katumaasturilla kohti vajaan kymmenen kilometrin päässä olevaa luostarialuetta. Geghart on yksi Armenian kuuluisimmista nähtävyyksistä, mutta en odota mitään kovin ihmeellistä kyseisestä paikasta. Maisemat ovat taas hienoja, mutta muutama kallioon louhittu kirkko ei varsinaisesti innosta, vaikka jotain mystistä tunnelmaa tässä paikassa kieltämättä on. Mitään palvontamenoja ei täälläkään ole meneillään ja väkeä ei ole tungokseksi asti. Kirkkojen vieressä on hämmentävä alue, jossa puihin on ripustettu kankaanpalasia - ideana kai on, että rievun ripustaminen oksalle voimistaisi rukouksessa esitettyä toivetta.

Luostarivisiitin jälkeen on aika palata takaisin Yerevaniin. Pyydän kuskia jättämään minut parin kilometrin päässä hotellilta sijaitsevalle muistomerkille, joka on omistettu Armenian kansanmurhalle, joka tapahtui 1900-luvun alkupuolella. Tämä kappale historiaa on mennyt minulta aivan ohi, ja odotan mielenkiinnolla museota, jonka pitäisi avata tätä synkkää tapahtumakulkua tarkemmalla tasolla. Alueella on museon lisäksi muutama monumentti ja kuusia, joita eri maiden merkkihenkilöt ovat istuttaneet kansanmurhan uhrien muistoksi. Kansanmurhan vuosittainen muistopäivä on seuraavana päivänä ja jo tänään paikalla on runsaasti ihmisiä tuomassa kukkia monumentille. Ilmeisesti huomenna olisi vielä suurempi seremonia, jota varten valmistellaan tv-kameroita. Poliiseja on myös paikalla runsaasti.

Monumentit ovat varsin neuvostohenkisiä betonimöhkäleitä, mutta aikanaan oli poikkeuksellista, että tällainen yksittäisen kansan historiaan liittyvä teos voitiin ylipäätään pystyttää. Paikka on selkeästi tärkeä paikallisille ja väkeä tuntuu riittävän. Museo sijaitsee maan alla ja se kertoo varsin kronologisesti kansanmurhan kulun alkaen 1800-luvulta päättyen 1900-luvun alkupuolelle. Asia on edelleen arka ja hiertää Armenian ja Turkin välejä. Kieltämättä historiassa on paljon yhtymäkohtia Natsi-Saksaan kuten mm. keskitysleirit. Näyttely kertoo varsin seikkaperäisesti tuon noin 30 vuodelle ajoittuvat synkän historian, jonka aikana lähes miljoona armenialaista teloitettiin eri tavoin. Turkin harjoittamat julmuudet ovat kyllä monella tavalla verrannollisia toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin ja kieltämättä ihmetyttää, miten tämä asia on jäänyt aika alhaiselle prioriteetille mm. suomalaisen koululaitoksen historianopetuksessa.

Poistun museosta ja kävelen kohti samalla alueella sijaitsevaa "kulttuurikeskusta". Kyseessä on taas yksi neukkureliikki, joka edustaa 80-luvun futuristista arkkitehtuuria. Jää epäselväksi, mitä sisätiloissa olisi ja jatkan matkaa takaisin kohti hotellia. Matkan varrella on paikallinen jalkapallostadion - lienee sama paikka, josta Suomen maajoukkue haki voiton noin kuukausi sitten? Stadion on melkoisen ruma betonirakennelma, jonka lähistöltä löytyy mielenkiintoinen muistomerkki paikalliselle jalkapallojoukkueelle, joka voitti Neuvostoliiton mestaruuden vuonna 1973. Tämän kunniaksi koko joukkue on saanut pronssiset näköispatsaat!

Kävelen reilun kilometrin verran ruuhkaisen maantien laidassa olevaa kapeaa jalkakäytävää pitkin, kunnes olen taas brandytehtaiden nurkilla. Käyn ihmettelemässä Araratin tehdasta (jonne ei siis ollut tarjolla kierroksia) ja ainakin myymälä on auki. Viinaksia olisi tarjolla runsaasti, mutta jätän ostokset väliin. Jatkan matkaa kuivuneen oloisen joen toiselle puolelle ja tsekkaan myös kilpailevan Noy-tehtaan kaupan tarjonnan, joka vaikuttaa astetta edullisemmalta. Palaan hotellille, käyn jossain edullisessa kuppilassa syömässä shawarma-mätöt ja lepäilen hetken. Tuntuu siltä, että jonkunlainen flunssa on tulossa...

Huomenna on erittäin aikainen herätys ja pitää mennä myös ajoissa nukkumaan. Käyn joskus yhdeksän maissa syömässä - tarkoitus olisi käydä eilen hyväksi havaitussa ravintolassa, mutta koska kyseinen paikka on täynnä, niin päädyn pari päivää sitten testaamaani pikaruokalaan. Kestää hetken saada unen päästä kiinni, sillä liikenteen meteli kuuluu edelleen liiankin hyvin...

24.4.2019: Yerevan - Helsinki:
Lennot Yerevanista tuntuvat lähtevän joskus aikaisin aamuyöstä ja myös Aeroflot lentää aamuviiden aikoihin eli herätys on joskus ennen kello kolmea. Hotellin taksi hoitaa kuljetuksen sovitusti ja lentokentällä ei ole minkäänlaista ruuhkaa. Aeroflot on taas aikataulussa eli tämä aamu mene lentokoneessa nuokkuessa. Koneet ovat täynnä ja Moskovaan mennessä pääsen nauttimaan kahden varsin pahanhajuisen ukkelin seurasta. Mitään muuta ei jää mieleen näiltä lennoilta. Palvelu on nihkeää, mutta toisaalta tarjoillaan sentään edes ilmaisia sämpylöitä. Olen Suomessa joskus kymmenen jälkeen ja edessä on työpäivä... Armeniasta jäi ihan positiiviset tunnelmat - varsinkin kun en varsinaisesti odottanut mitään erityistä! Ehkä kesäisemmillä keleillä maasta olisi saanut vielä enemmän irti?