Greece: Santorini and Athens  - July 2020

Greece was my first ever destination abroad when I was  seven years old. We made another trip with my family to Greece during my childhood years but I cannot really remember much - just some good beach life is pretty much all I can recall.

Anyway the temples of Athens have been on my todo-list for a long time and now when the borders opened again after the pandemic panic it was about the time to spend a week under the mediterranean sun. I managed to book cheap flights at a very short notice. Did not really plan visiting Santorini but that proved out to be a very nice destination (especially during the low season of July 2020).

Places visited:

  1. Santorini
  2. Athens
Check out the photo gallery

21.7.2020 Helsinki – Frankfurt – München – Santorini:
Alkamassa on ensimmäinen ulkomaanreissuni koronaepidemian puhkeamisen jälkeen. Se käynnistyy varsinaisesti epämiellyttävän aikaisella aamuherätyksellä joskus ennen neljää ja automatkalla Helsinki-Vantaalle. Tämän reissun matkasuunnitelma ja lennot ovat vaatineet jo normaalia huomattavasti suuremman määrän säätöä – ehkä tästäkin syystä tuli nukuttua varsin huonosti.

Kun koronarajoitteet alkoivat hellittää joskus kesäkuun puolella, aloin heti tutkailemaan lentotarjontaa ja potentiaalisia kohteita. Viime kuukausien kotona jumittaminen oli kyllä saanut viimeisen parin vuoden aikana hieman laskeneen matkakuumeen taas ihan uusille tasoille. Ensimmäinen versio kesän reissusta oli käydä bongaamassa maapiste Serbiasta ja jatkaa sieltä Kreikkaan, jossa Ateena ja Acropolis ovat olleet jo vuosia erinäisten alustavien matkasuunnitelmien kohteena. Varasin siis muutaman lennon, joilla tällainen kiertomatka onnistuisi n. 250€ hintaan eli varsin edullisesti.

Aika pian lentovarauksen jälkeen Balkanin suunnasta alkoi kuulua kummia: tartuntaluvut lähtivät uuteen nousuun ja Belgradissa meininki muuttui suorastaan pelottavaksi, kun kansa alkoi mellakoimaan hallitusta ja sen ehdottamaa ulkonaliikkumiskieltoa vastaan. Seurailtuani tilannetta jonkin aikaa aloin selvittämään eBookersin kanssa mahdollisia muutoksia lentoihin. Lufthansalla oli joku ”koronadiili”, joka tarjosi normaalia paremmat muutosehdot, mutta useiden puheluiden jälkeen oli ilmeistä, että olisi halvempaa varata kokonaan uudet lennot kuin tehdä haluamiani muutoksia. Päätin joka tapauksessa jättää Serbian tällä kertaa väliin ja käydä ainoastaan Kreikassa.

Vimmaisen hakemisen jälkeen löysin pari päivää ennen reissua Lufthansalta järkevän setin, joka mahdollisti visiitin Kreikan saarille (Santorinille) ja Ateenaan. Lisäksi piti ostaa erikseen Volotea-nimisen halpisfirman yhdensuuntainen lippu Santorinilta Ateenaan.

Helsinki-Vantaalla on odotetun hiljaista ja suurin osa ykkösterminaalista näyttää olevan suljettu. Lentokentällä ei ole maskipakkoa, mutta aika monella tuntuu olevan jonkinlainen suojain naamassa – jengiltä löytyy kaikki mahdolliset variaatiot rautakauppamalleista kangasrätteihin ja kirurgin suojaimen näköisiin lappuihin. Itse laitan maskin naamaan vasta koneessa, missä se on pakollinen. Onneksi Lufthansa tarjoaa pyydettäessä maskin ja pyytämättä desinfiointipyyhkeen. Kone on lähes täynnä ja mitään tyhjiä istuimia tai muita turvavälejä ei matkustamossa lennon aikana ole.



Maskeja lukuun ottamatta lento ei juurikaan poikkea normaalista. Tarjoiluakin löytyy ja syömisen / juomisen ajaksi saa toki ottaa maskin pois. Olo on aika koomainen johtuen aikaisesta herätyksestä, joten tämä lento menee aika väsyneissä tunnelmissa ja onneksi nopeasti. Frankfurtissa on nopea noin tunnin vaihto ja yhtä lailla nopea lento Müncheniin, jossa on sitten reilun neljän tunnin ”pitstop”.

Jos Frankfurtissa oli vielä kohtuullisen vilkasta, niin Münchenin meno on kyllä hämmentävän rauhallista (verrattuna esim. parin vuoden takaiseen visiittiini). Tapan aikaa ravintolassa, johon pitää erikseen rekisteröityä jollakin paperilomakkeella. Suurin osa kaupoista on kiinni eli kovin paljon tekemistä ei ole tarjolla. En viitsi poistua kentältä, sillä on epäselvää, olisiko jotain koronahässäkkää odotettavissa.



Viimeinenkin lento lähtee aikataulussa ja se ei ole aivan täyteen buukattu, vaikka varmaan 75% tuoleista onkin käytöissä. Tämäkin on vain reilun kahden tunnin siivu, joka menee nopeasti. Laskeutuminen Santorinin pienehkölle kentälle on melkoisen pomppiva ja kentän rakennukset näyttävät olevan jonkunlaisen remontin / laajennuksen kohteena.

Maahantulo Kreikkaan sujuu varsin kivuttomasti. Ennen reissuun lähtemistä on pitänyt täyttää joku online-lomake, joka muistuttaa joidenkin maiden käyttämiä evisa-lomakkeita. Terminaalissa kysytään tuon lomakkeen täyttämisen jälkeen saatua vahvistusta ja syynätään erityisesti, missä maissa on käynyt ennen Kreikkaa. Ilmeisesti tämän perusteella ohjataan osa porukasta koronatesteihin. Minua tämä ei onneksi koske (mutta olisi saattanut olla eri tilanne, jos olisin tullut maahan Serbian kautta).

Välimeren helle iskee heti kasvoille, kun poistun terminaalista. Taksikuskit eivät näytä kiinnostuvan turistista, vaan saan aivan rauhassa odotella hetken bussia, joka vie saaren ”pääkaupunkiin” eli Firaan. Olen varannut hotellin jostain Firan laitamilta, jonne kävelee ehkä kymmenisen minuuttia bussiasemalta (etäisyydet eivät siis todellakaan ole kovin suuria tällä saarella). Hotelli löytyykin ongelmitta kuten myös varaukseni. Vastaanotto on ystävällinen ja koronameno näkyy täälläkin jonkun verran, esim. siten, että huoneissa ei käy siivoojat ja respaan mennessä pitää desinfioida kengät.

Hotelli näyttää oikein miellyttävältä ja väkeä tuntuu olevan vähän. Käyn hakemassa läheisestä minimarketista iltapalaa ja jumitun hotellin parvekkeelle. En jaksa enää tänään lähteä ”kylille” vaan tuijottelen pimenevää iltaa ja siemailen hieman mautonta paikallista punaviiniä. Eiköhän tässä ehdi useamman tulevan päivän aikana nähdä Santorinin kuuluisat auringonlaskut ja kaikki kiinnostavan oloiset paikat…

22.7.2020 Santorini:
Nukun hyvin aina kymmeneen asti ja lähden joskus tunnin kuluttua liikkeelle. Kävelen aluksi Firan ytimeen, johon pääsee eri reittejä riippuen siitä, minkä lukuisista kapeista kujista valitsee. Aika moni kaduista / kujista on vain jalankulkijoille johtuen niiden kapeudesta ja lukuisista portaista. Korkeuseroja Santorinilla riittää ja suurin osa Firasta sijaitsee merestä kohoavan noin sata metriä korkean jyrkänteen huipulla. Eli liikkuminen täällä on melkoisen hikistä hommaa…

Firan turistialueen ydin löytyy helposti ja käyn ihan ensimmäisenä tsekkaamassa kuuluisat ”rantabulevardit” (jotka eivät leveydeltään ole mitään ihan varsinaisia bulevardeja). Joka tapauksessa kaupungista ja sen laitamilta löytyy kilometrikaupalla erilaisia katuja ja aukioita, joilta avautuu täydellinen merinäköala ja hienot näkymät myös Santorinin kuuluisalle tulivuorelle ja muille lähisaarille.



Ihmisiä on varsin vähän ja voin vain kuvitella, millainen kaaos täällä olisi, jos normaali high season olisi päällä! Lähes kaikki kaupat ja ravintolat ovat kyllä avoinna eli kyllä täällä yritetään selkeästi saada kaikki irti normaalia myöhempään käynnistyneestä turistikaudesta. Merinäköalan tarjoavia ravintoloita on tarjolla valtava määrä ja istun yhteen niistä syömään hieman myöhäisen aamiaisen. Setti makkaroita, hummusta ja tzatzikia täyttää vatsan tehokkaasti ja lähden talsimaan kohti bussiasemaa. Lämpöä mittarissa lienee kolmisenkymmentä astetta ja pilviä ei taivaalla näy…

Paikallisbussilla pääsee saaren rannoille, jotka eivät ole mitään maailmanluokan valkohiekkaisia paratiiseja, vaan tummasta laavahiekasta koostuvia vähän karumpia kaistaleita. Olen päättänyt tsekata tänään Perissa-nimisen rannan, joka sijaitsee saaren itärannalla. Bussi tulee ihan täyteen turisteista ja maskien kanssa ollaan tarkkana (siis siitä, että kaikki laittavat jonkunlaisen suojaimen naamaansa). Bussi kustantaa pari euroa suuntaansa ja vaikuttaa aivan uudelta. Takseja täällä ei siis kannata käyttää, bussiverkosto kun tuntuu kattavan kaikki turistin kannalta oleelliset paikat.

Perissan ranta löytyy reilun puolen tunnin ajelun jälkeen ja vaikuttaa suorastaan autiolta. Rantatuoleja olisi kyllä tarjolla sadoittain, mutta eipä vaan ole väkeä. Erityylisiä kuppiloita löytyy myös joka lähtöön: on perinteistä kreikkalaista tavernaa, reggaebaaria ja kaikkea siltä väliltä. Valitsen jonkun sattumanvaraisen mestan, jossa soi miellyttävän oloinen soundi rannalle rahdatuista kaiuttimista. Vuokraan kympin kustantavan rantavarjon sekä -tuolin, jotka ovat kyllä lähes pakollisia, sillä tulikuumalla tummalla hiekalla ei oikein viitsi köllötellä. Porukkaa on täälläkin vain kourallinen, joten turvavälien pitäminen ei ole ongelma. Keskityn oleelliseen eli auringonottoon ja vietän rannalla varmaan nelisen tuntia. Käyn pari kertaa uimassa ja tuntuu kieltämättä hyvältä päästä Välimeren aaltoihin pitkästä aikaa (edellinen kerta taisi olla 2017).



Kuuntelen vielä hetken reggaeta Tranquilo-nimisessä kuppilassa, ennen kuin hyppään Firaan menevään bussiin. Auringonlaskuun on reilu tunti ja etsiskelen hetken sopivaa paikkaa tämän tuiki tärkeän tapahtuman ihailuun. Valitsen jonkun kalliin oloisen lounge-baarin, joita täällä kyllä riittää. Auringonlasku vaatii kuitenkin sopivan soundtrackin ja tässä kuppilassa tuntuu tulevan jostakin ”nauhalta” riittävän rauhallista soundia. Mitään paikallista Cafe del Maria ei ainakaan pikaisella haulla löytynyt, joten tämä kalliin oloisiin drinkkeihin keskittynyt mesta saa kelvata.

Auringonlasku Santorinilla on kyllä kaikkien hehkutusten arvoinen. Tulivuori ja pikkusaaret tekevät siitä kyllä erityisen hienon ja onhan punainen, hieman utuinen taivas kyllä aina vaikuttava näky. Kaikki tuntuvat kuvaavan tätä näkyä kuin viimeistä päivää – voi vain kuvitella, millainen hässäkkä olisi meneillään, jos porukkaa olisi yhtä paljon kuin ennen koronaa. Poistun baarista ja harhailen Firan kujilla varmaan tunnin verran. Mesta on sellainen keskimääräistä tyylikkäämpi Välimeren turistispotti, joka vetää puoleensa nuorehkoa ei-perheellistä väkeä ja kaupat ynnä muu tarjonta ovat sen mukaista.  Kaikenlaista ”Instagram-naamaa” tuntuu myös olevan paljon liikkeellä eli nuorehkot huomattavan laittautuneet ihmiset räpsivät selfieitä taukoamatta.



Tsekkailen vielä auringonlaskun viimeiset valonväreet ennen kuin menen etsimään kohtuuhintaista iltapalaa. Firan pääkadulta löytyy useampi kebabkiska, joista saa muutamalla eurolla oivalliset gyros-mätöt. Merinäköala selkeästi nostaa ravintoloiden hintoja ja näistä vähän enemmän sisämaassa olevista kuppiloista saa selkeästi edullisempaa einestä. Firassa ilta on vasta nuori, mutta en jaksa jäädä hengailemaan ytimeen, vaan talsin hotellille. Aika pitkä päivä tästä tulikin, vaikka mitään isompaa kiirettä tai ohjelmaa ei tarkoituksella ollutkaan.

23.7.2020 Santorini:
Vietän alkupäivän pientä kauppareissua lukuun ottamatta hotellilla. Altaalla on miellyttävän hiljaista ja vähän pidempi setti auringon alla johtaa taas lieviin palovammoihin. On kyllä hieno allasalue tällä hotellilla – löytyy myös pieni poreallas ja baarikin. Ja huutavat apinat loistavat poissaolollaan!

Lähden liikkeelle joskus neljän jälkeen. Olen jostain verkosta bongannut kartan noin kymmenen kilometrin kävelyreitistä, jonka pitäisi olla näköaloiltaan saaren hienoin. Ideana on kävellä Firasta saaren eteläkärkeen eli Oian kylään, josta pääsee takaisin paikallisbussilla. Reitti vaikuttaa helpolta, sillä se kulkee koko matkan ajan rannan suuntaisesti.

Kännykän avulla on helppo suunnistaa ja jostain Firan laitamilta löytyykin kapea kivetty katu ja tienviitta tälle reitille. Ensimmäiset kilometrit ovat melkoista mutkittelua hotellien, villojen ja muiden rakennusten välissä. Meri on näkyvissä lähes koko ajan ja näkymät ovat upeita. Rumia rakennuksia ei tältä saarelta juurikaan löydy, vaan kaikkialla on tyylikkäitä valkoisia iättömän oloisia taloja, jotka uhmaavat painovoimaa jyrkällä vuoren rinteellä. Omilla uima-altailla ja auringonlaskunäkymillä varustetut hotellihuoneet tuntuvat olevan enemmän sääntö kuin poikkeus täällä…



Vaikka reitin alkuosa ei olekaan erityisen haasteellinen, niin hiki tulee nopeasti. Lämpöä on edelleen kolmisenkymmentä astetta eli vettä kuluu koko ajan. Jossain puolessa välissä eli noin viiden kilometrin kävelyn jälkeen talot alkavat harventua ja edessä on muutaman kilometrin maasto-osuus, joka on tämän reissun fyysisin pätkä. Kivinen polku kiipeää pienen nyppylän huipulle, josta alkaa lasku kohti Oiaa. Alan olla aika tilteissä ja vesikin on loppumassa, mutta onneksi viimeiset pari kilometriä ovat taas päällystettyä tietä ja joku minimarketkin löytyy. Pidän kunnon juomatauon ennen kuin talsin viimeiset pari kilometriä Oiaan.

Oia on Firaa pienempi paikka, jossa on myös yhtä lailla hiljaista. Auringonlaskujen tunnelmointi on suosittua myös täällä ja lähden etsimään sopivaa paikkaa, missä voisi syödä illallisen ja samalla ihailla taivaan tummumista. Vaihtoehtoja ei ole yhtä paljon kuin Firassa, sillä suurin osa Oiasta jää ikään kuin ”varjon puolelle”, mutta löydän jonkun pienen tavernan, josta näkyy myös Oian kuuluisa tuulimylly.

Syön mustekalaa ja katselen, kuinka möllikkä laskee taas kerran horisontin toiselle puolelle. Kreikkalainen ruoka on kyllä hyvää ja jonkun peruskuppilan tarjonta peittoaa esim. Espanjan mätöt mennen tullen. Kotona tulee muutenkin syötyä kreikkalaista salaattia ja viininlehtikääryleitä, jotka toki maistuvat autenttisissa olosuhteissa vielä paremmille.



Kiertelen Oiaa vielä hetken auringonlaskun jälkeen, mutta mitään erityisen mielenkiintoista ei tule vastaan. Mesta on hieman pienempi versio Firasta ja kesän meno pyörii yhtä lailla turismin ympärillä. Lähden etsimään bussiasemaa, joka löytyykin kohtuullisen helposti puhelimen ja maps.me:n avulla. Bussia odottavien jono vaikuttaa melkoisen massiiviselta, mutta onneksi tarjolla on useampi auto ja pääsen taas nauttimaan bussikyydistä maski naamassa.  Olen Firassa joskus ennen kello kymmentä ja käyn paikallisessa matkatoimistossa varaamassa pienen retken huomiselle. Kilometrit alkavat painamaan jaloissa ja palaan hotellille.

24.7.2020 Santorini:
Olen varannut kolmen tunnin retken, joka alkaa ”vanhasta satamasta” kello 11. Ehdin juuri sopivasti paikalle, vaikka tuleekin hieman kiire, koska laskeutuminen kapeaa tietä pitkin kestää huomattavasti kauemmin kuin arvelin. Köysiradallakin pääsisi, mutta jätän sen paluumatkalle.

Retki tehdään vanhan näköisellä purjealuksella (ilman purjeita) – kyseinen paatti lienee kuitenkin uudempaa tuotantoa? Turisteja lastataan kyytiin viitisenkymmentä henkilöä, paljon enemmänkin mahtuisi. Retkellä on kaksi kohdetta eli ensin käydään ihmettelemässä kaikkialle näkyvää tulivuoren kraateria ja sitten kuumia lähteitä.

Firan edustalla oleva kraaterisaari on vain 15 minuutin matkan päässä ja ideana on kiivetä noin reilun kilometrin pituinen matka ylös kraaterille, jonka pitäisi olla edelleen aktiivinen. ”Saari” on muodostunut laavakivestä ja maisemat ovat karun kauniita. Turisteja on jonkun verran, mutta ei riesaksi asti – olisi varmasti täälläkin ihan eri meno jonain toisena kesänä.



Kraateri ei vaikuta ulkoapäin erityisen aktiiviselta, mitää laavaa tai muuta kovin näkyvää aktiviteettia on turha odottaa. Ainoat merkit vulkaanisesta toiminnasta ovat lievä rikinkatku ja jostain maan uumenista kohoava höyry. Opas kaivaa jostakin kiviä, jotka ovat lähes kuumia eli kyllä tulivuori tosiaan on aktiivinen. Lauma ohjataan aika pikaisesti takaisin laivaan ja retki jatkuu kraaterin takana olevalle toiselle saarelle.

Oletin kuumien lähteiden olevan jotain rikiltä löyhkääviä lammikoita jossain kivikossa, mutta tämä nähtävyys onkin erilainen: kyseiset lähteet ovatkin meressä ja ideana on käydä pienellä uimareissulla poukamassa, jonka nämä lähteet ovat lämmittäneet ja värjänneet tumman ruskeaksi. Aika erikoinen paikka, eipä ole vastaavaa tullut nähtyä aikaisemmin! Vesi on tosiaan paikoitellen selkeästi lämpimämpää, mutta varsinaisia lähteitä on mahdotonta paikallistaa.



Noin puolen tunnin uiskentelun jälkeen on aika nousta taas laivaan ja suunnata takaisin Firaan. Jään hetkeksi tarkkailemaan sataman menoa samalla kun köysiradalle muodostunut jono alkaa pikkuhiljaa lyhenemään. Hiljaista on täälläkin, tuntuu että tämä satama on kokonaisuudessaan keskittynyt erilaisiin turisteille suunnattuihin retkiin. Jossain vähän kauempana on toinen, uudempi satama, josta voisi ehkä bongata myös kalastajia?

Ajelen muutaman minuutin verran köysiradalla päästäkseni ylös Firan ytimeen. Päätän syödän myöhäisen lounaan ja menen pari päivää sitten hyväksi havaitsemaani ravintolaan. Tilaan viininlehtikääryleitä sekä muuta perinneruokaa ja pohdin loppupäivän ohjelmaa. Palaan takaisin hotellille ja vietän muutaman tunnin uima-altaalla.

Otan pienet päiväunet ja palaan joskus auringonlaskun jälkeen keskustaan. Meno on edelleen aika rauhallista, vaikka viikonloppu onkin juuri alkamassa. Etsin taas jonkun kohtuuhintaisen tavernan merinäköalalla ja syön tällä kertaa kreikkalaiset lihapullat. Muovimaskiin pukeutunut tarjoilija ja naapuripöydän ukkeli köhivät kyllä siihen malliin, että en erityisemmin viihdy tässä paikassa…

Firasta löytyy myös jonkinlainen baarialue, jossa muutama vähän apaattisen oloinen juottola luukuttaa musiikkia. Paikat ovat lähinnä puolityhjiä, vaikka kello lähenee puolta yötä. Mitään Ibiza-tyylistä menoa täältä on turha odottaa, vaikka Firasta löytyy myös muutama klubi, jotka ovat auki auringonnousuun asti. Mutta taas kerran korona näyttää vaikuttavan tähänkin sceneen, eli asiakkaat puuttuvat. Jätän yöelämän väliin ja palaan hotellille.

25.7.2020 Santorini – Ateena:
Tänään on viimeinen päiväni Santorinilla, mutta lento Ateenaan lähtee vasta illalla yhdentoista maissa. Eli käytettävissä on käytännössä koko päivä parin mielenkiintoisen kohteen tsekkaamiseen. Lähden taas ajelemaan paikallisbussilla, joka kuljettaa minut vajaan kymmenen kilometrin päässä olevan Atlantis-museon luokse. Tunnen Atlantis-legendan aika pintapuolisesti ja koska kaikki tällaiset tarut kiinnostavat, päätän tutustua tarkemmin aiheeseen, jolle tämä museo (tai ”experience”) on siis omistettu.

Homman nimi on siis se, että filosofi Platon kirjoituksissa aikanaan mainittu kadonnut / uponnut Atlantiksen kaupunki on monissa teorioissa väitetty olevan muinainen Santorini. Ja syynä kaupungin tuhoon olisi tulivuorenpurkaus, joka ihan todistetustikin tapahtui kauan sitten näillä nurkilla. Tämän museo ideana on siis kertoa näistä legendoista modernin teknologian avulla. Museo on avattu reilu vuosi sitten, joten mitään pölyisiä kivikasoja on turha odotella.



Museon anti koostuu lukuisista interaktiivisista pömpeleistä ja muusta sekalaisesta sälästä, jotka kertovat Platosta, hänen stooreistaan ja siitä kuinka nämä on liitetty Santorinin historiaan. Kiinnostavin juttu on ilman muuta ”9D-leffa”, joka on siis näitä pätkiä, joissa 3D-efektien lisäksi on myös muita ”ulottuvuuksia” kuten tuulta, savua ja tietenkin moottoroidut istuimet. Noin 15 minuutin pituinen pätkä esittää varsinkin tulivuorenpurkauksen erittäin näyttävästi ja on muutenkin mielenkiintoista katsottavaa. Saan katsoa leffan ihan yksinäni ja muutenkin joku henkilökunnasta järjestää minulle privaattiopastuksen. Koronan vuoksi museossa täytyy pitää maskia ja kosketusnäyttöjä hypistellään kumihanska kädessä. Ilman leffaa museo olisi vähän mitäänsanomaton, mutta sen kanssa ilman muuta käymisen arvoinen.

Odottelen seuraavaa bussia, jonka tuloon on lähes tunnin verran aikaa. Onneksi lähistöllä on leipomo, josta saan lounaaksi pari pizza-sliceä. Jatkan matkaa bussilla Acrotirin kylään, jossa on vuorossa varsinaisten kivikasojen katselemista. Alueelta on siis löydetty raunioita ajalta ennen tulivuorenpurkausta ja näitä rakennuksia on nyt viime vuosina kaivettu esiin. Raunioiden päälle on rakennettu katos, jonka alle rakennettujen siltojen päältä kivikasoja voi ihmetellä. Tämä mesta ei ole erityisen kiinnostava eikä tarjolla ole mitään kovin näyttäviä rakennelmia tai mitään patsaita tms.  Poistun aika nopeasti ja jatkan matkaa kävellen kohti läheistä rantaa.



Täällä sijaitsee yksi Santorinin kuuluisimmista nähtävyyksistä eli Red Beach. Kyseinen paikka on saanut nimensä sitä reunustavista punaisista kiviseinämistä, joiden suojassa on tummahiekkainen kapea kaistale rantaa. Rannalle päästäkseen pitää kävellä puolisen kilometriä jyrkkää ja kivistä polkua pitkin. Lämpö on taas kohonnut yli 30 asteen eli hikoilen taas litrakaupalla ja auringonotto ei oikein houkuttele. Tällä rannalla ei ole tarjolla minkäänlaista varjoa – tai ilmeisesti joskus aiemmin vielä vuokrattiin rantavarjoja, jotka ovat nyt hautautuneet sortuneen kallionseinämän alle! Räpsin kuvia varsin vaikuttavasta näkymästä, mutta kun helle alkaa tuntua suorastaan sietämättömältä, niin on pakko lähteä talsimaan takaisin kohti bussipysäkkiä.



Palaan hotellille ja viilentelen oloani uima-altaalla, tällä kertaa kyllä tiukasti varjon puolella. Lähden hotellilta joskus puoli seitsemän maissa ja ehdin hyvin todistaa vielä yhden auringonlaskun Firassa. Hakeudun taas johonkin taverna-tyyliseen paikkaan, jossa olen ainoa asiakas auringon laskiessa taas kerran tulivuoren ja muiden saarien taakse. Viereisestä luongesta tulee jopa ihan tunnelmaan sopivaa soundia, joka kyllä sekoittuu hämmentävästi tavernan bouzouki-rämpytykseen…

Ajan bussilla lentokentälle, jossa odottaa Volotea-nimisen lentoyhtiön lento Ateenaan. Firma on taas halpis pahimmasta päästä – erikoisuutena on käsimatkatavaran pakollinen check-in, jos ei maksa erikseen siitä, että saa viedä laukun matkustamoon. Kone on ainakin 20v vanha Boeing 711, enpä muista koska olen viimeksi yhtä vanhalla romulla matkustanut.

Ateenassa ei ole mitään ihmeempää odottelua, laukkukin löytyy hihnalta ja lentokenttäbussi lähtee juuri sopivasti kohti keskustaa. Olen hotellilla joskus yhden jälkeen. Olen buukannut alehintaisen viiden tähden paikaksi itseään mainostavan hotellin, joka kyllä vaikuttaa ehkä yhtä tähteä vaatimattomammalta paikalta. Mutta silti ihan ok vastine rahalle noin 90€ / yö hintaansa nähden. Menen lähes välittömästi nukkumaan, sillä huomenna on paljon mielenkiintoista ohjelmaa…

26.7.2020 Ateena:
Herään joskus kymmenen maissa ja lähden etsimään aamiaista.  Hotellini sijaitsee Plakan kaupunginosassa, jossa pitäisi olla paljon ravintoloita ja kauppoja, mutta mitään mini- tai supermarkettia ei tunnu ihan heti löytyvän. Päivä vaikuttaa taas paahtavan kuumalta ja saan kävellä aina Akropoliksen nurkille asti, kunnes löydän jonkun eväsleipiä tarjoavan kuppilan. Syön kevyen aamiaisen puiston penkillä ja katselen kävelykadulla vaeltavia ihmisiä. Turistin näköistä porukkaa on varsin vähän ja mitään ruuhkaa ei yhden maailman kuuluisimman historiallisen monumentin läheisyydessä ole.

Ennen Akropolista käyn kuitenkin katsastamassa aivan lähistöllä sijaitsevan Zeuksen temppelin. Ostan sieltä 30 euroa kustantavan lippupaketin, jolla pääsee myös Akropolikselle ja muutamaan muuhun paikkaan. Zeuksen temppeli on varsin nopeasti nähty – lähinnä siksi, että siitä ei ole kovin paljon jäljellä. Monumentti on ollut aikanaan valtava, mutta tällä hetkellä jäljellä on vain muutama kieltämättä vaikuttavan kokoinen pylväs.



Jatkan matkaa takaisin kohti Akropolista, jonka ”takaovella” ei ole yhtään jonoa. Normaalina kesänä jonot saattavat olla jopa yli tunnin kestäviä! Ihmisiä on siis todella vähän sinänsä aika laajalla alueella ja saan ihmetellä historiallisia rakennuksia aivan rauhassa ilman turistilaumoja tai selfiekeppejä. Akropoliksen alueella on varsinaisen kukkulan ja temppelien lisäksi pari muutakin keskeistä nähtävyyttä eli kaksi teatteria: toinen mallia amfiteatteri ja toinen aikanaan katettu rakennelma. Tsekkaan nämä monumentit rauhalliseen tahtiin ja pidän pari taukoa varjossa puiden alla, ennen kuin jatkan matkaa kukkulan huipulle.

Akropoliksen kuuluisin nähtävyys on Parthenonin temppeli, joka sijaitsee nyppylän korkeimmalla kohdalla. Sen ympärillä on myös muutama muu rakennus, jotka eivät kuitenkaan ole yhtä vaikuttavia. Parthenonin temppeli on vuosisatojen aikana kärsinyt paljon vahinkoja ja suurin osa yksityiskohdista, patsaista ja kaiverruksista on hävinnyt tai ainakin osittain tuhoutunut. Mutta sangen vaikuttava tämä rakennus on edelleen – varsinkin kun tietää, että kaikki tämä on rakennettu n. 2500 vuotta sitten ilman mitään nykyteknologiaa. Opastaulut kertovat lyhyen version alueen historiasta, johon voi tarkemmin tutustua erillisessä museossa. Päätän jättää museovisiitin illemmalle, sillä helle alkaa pikkuhiljaa käydä suorastaan piinaavaksi.



Kiertelen alueella varmaan pari tuntia ja räpsin kuvia kaikessa rauhassa – ei siis ole mitään ongelmia patsastelevista turisteista tai Instagram-tähdistä. Korona-aika on kyllä erinomainen väli tällaisten maailman suosituimpien nähtävyyksien tsekkaamiseen! Poistun Akropolikselta ja poikkean nopeasti yhdellä kukkulan läheisyydessä olevalla pienemmällä rauniolla (Roman Agora). Mutta seuraavaksi on vaan pakko mennä käymään hotellilla tekemässä pitstop ilmastoituun huoneeseen ja viilennellä siellä hetki.

Pienen tauon ja litran nestetankkauksen jälkeen lähden vielä käymään Akropoliksen museossa. Tämä järjestys osoittautuu toimivaksi eli kun on ensin nähnyt alueen nykytilan on mielenkiintoista ymmärtää koko historia ja temppelin eri vaiheet sen rakentamisesta alkaen. Museo on varsin moderni ja tyylikäs rakennus, jossa on esillä kattava kokoelma sekalaista alueelta kerättyä esineistöä. Kiinnostavin anti on kuitenkin eräänlainen rekonstruktio Parthenonin temppeliä koristaneista patsaista ja seinillä olleista kaiverruksista. Näistä on vain pieni osa säilynyt, mutta museossa saa hyvän käsityksen siitä, kuinka valtava ja vaikuttava temppeli on ollut täydessä loistossaan. Museossa on muuten maskipakko, mutta onneksi myös toimiva ilmastointi.

Poistun museosta vähän ennen sen sulkemista. Varsinaisen museorakennuksen ulkopuolella (tai itse asiassa sen alla) löytyy myös arkeologinen alue, joka esittelee antiikin aikaisen asutuksen jäänteitä. Tämä paikka menee taas kivikasa-osastolle ja on aika nopeasti tsekattu. Sinänsä hyvä idea jättää myös tällainen alue näkyville – kontrasti tällaisen modernin rakennuksen kanssa on melkoinen!

Kiertelen hetken Plakan kapeita kujia, jotka tuntuvat olevan täynnä turisteille suunnattuja putiikkeja. Ja turisteja ei siis todellakaan juuri näy eli sääliksi käy kauppiaita. Matkamuistot näyttävät erehdyttävästi samoilta kuin aikanaan lapsuuden Kreikan-reissuilta kotiini rahtaamat pikkuesineet. Alan etsimään illallispaikkaa ja päädyn hotellini nurkilla olevaan vaatimattoman näköiseen tavernaan, jota Lonely Planet suosittelee. Ruoka on taas kerran hyvää ja maksaa ehkä puolet Santorinin vastaavista annoksista. Eli alkupalan + pääruoan ja vesiputelin saa noin 10-15 eurolla, ei siis kovin kallista.



Illan jo hämärtyessä siirryn hotellini kattoterassille, josta näkee hienosti Akropoliksen iltavalaistuksessa. Ihailen auringonlaskun punertamaa taivasta ja mystisen oloista monumenttia varmaan parisen tuntia enkä jaksa enää lähteä kaupungille.

27.7.2020 Ateena:
Nukun aika myöhään, sillä tänään ei ole tarkoitus tehdä mitään erityisen pitkää rundia kaupungilla. Käyn joskus kahdentoista maissa myöhäisellä aamiaisella hotellin nurkilta löytyvässä kuppilassa ja pohdin samalla päivän ohjelmaa. Ajatukseni on tsekata eräs urheiluhistorian merkittävimmistä paikoista ja käydä vielä jossakin eilen ostamaani Akropolis-lippupakettiin kuuluvassa paikassa.

Kävelen läpi Plakan laidoilla olevan puistoalueen, jonka takaa löytyy Ateenan ensimmäisten modernien olympialaisten stadion (joka sijaitsee suurin piirtein samalla paikalla kuin antiikin aikoina kisoissa käytetty stadion). Stadionilla on varsin hiljaista ja viiden euron pääsymaksuun sisältyy audioguide. Varsinaisia opastauluja ei juurikaan ole, mutta audioguiden tarinat kertovat paikan historiasta varsin kattavasti.



Stadion on rakennettu 1800-luvulla antiikin ajan esikuvansa näköiseksi, mutta ihan alkuperäisestä rakennelmasta ei ole mitään jäljellä. U:n muotoinen stadion on nykypäivän mittakaavassa aika vaatimaton ja pieni, mutta varsin mielenkiintoinen paikka. Stadionin sisältä (osittain maan alla olevasta osasta) löytyy myös pieni Olympiakisoja esittelevä museo, jonka anti koostuu lähinnä olympiasoihduista ja eri vuosien kisojen julisteista.

Stadionilla menee ehkä reilu tunti ja jatkan matkaa takaisin kohti puistoja. Pysähdyn hetkeksi ihmettelemään pienten kilpikonnien asuttamaa lampea, mutta muuten puisto ei ole mitenkään erityisen kiinnostava tai viihtyisä paikka. Tsekkaan pikaisesti lähistöllä olevan Syntagman alueen, jolta löytyy mm. paikallinen parlamenttitalo.



Jokaiseen kaupunkireissuun kuuluu aina metroajelu, siis jos moinen kulkupeli on vain tarjolla. Ateenassa on kolme metrolinjaa ja päätän ajaa vain yhden pysäkinvälin, sillä korona-aikana ei potentiaalinen tungos houkuttele. Metroajelu maksaa noin euron ja väkeä onkin aika runsaasti liikkeellä. Ulkoisesti hieman NYC:n metroa muistuttava juna on täynnä maskipäisiä ihmisiä eikä moinen tunnelma tosiaankaan innosta pidempään ajeluun…

Kävelen hetken asemalta kohti muinaisen Agoran alueen sisäänkäyntiä. Bongaan heti jotain mielenkiintoista eli täysin graffitien peitossa olevan metrojunan, joka kulkee maan pinnalla lähellä Agoran temppelialuetta! Aiemmin käyttämäni juna oli täysin puhdas, mutta tämä on maalauksiensa osalta ns. whole train eli jokainen vaunu on kokonaisuudessaan maalattu vähintään ns. paneeleilla eli ikkunoiden alle jäävän seinän täyttävillä teoksilla. En ehdi ottaa tästä junasta yhtään kuvaa mutta jään hetkeksi odottamaan seuraavaa. Ei menekään kuin pari minuuttia, kun sama juna palaa takaisin – viereinen asema oli siis kyseisen linjan päätepysäkki. Otan koko junan videolle ja jään odottelemaan, tuleeko vielä lisää taidetta. Toisesta suunnasta tuleva seuraava juna on yhtä lailla koristeltu ja vaikuttaa siltä, että täällä ei juurikaan putsata (eli ”buffata”) ainakaan tämän linjan junia?



Jatkan hieman vanhempien kulttuurielämyksien pariin ja kierrän Agoran alueen. Se ei muuten ole erityisen mielenkiintoinen, paitsi että Ateenan keskustan parhaiten säilynyt temppeli löytyy tältä alueelta. Muuten mestassa on lähinnä kivikasaosastoa, ja pölyisen oloinen museo, jossa pitää laittaa taas maski naamaan, vaikka olisi yksin ihmettelemässä muutamaa huonetta, jotka löytyvät antiikin aikaisen rakennuksen sisuksista.

Palaan hotellille ja ajattelen käydä kattoterassin uima-altaalla. Suunnitelma ei toimi, sillä terassi on tupaten täynnä auringonottajia ja altaan ovat vallanneet huutavat apinat. Kyltti kertoo myös altaan käyttäjämäärän olevan rajoitettu koronan vuoksi. Kakaroita taitaa kyllä olla reippaasti yli tuon lukeman. Jätän uinnin väliin ja lueskelen pari tuntia kirjaa Akropoliksen maisemia välillä ihaillen.

Reissu alkaa olla paluumatkaa vaille valmis ja on aika syödä viimeistä kertaa kreikkalaista safkaa ihan hetkeen (tai löytyyhän Stadista kai parikin kreikkalaista ravintolaa). Perinteisistä antimista mousaka on vielä jäänyt testaamatta ja eilen hyväksi havaitussa alakerran tavernassa on toki tarjolla tätäkin herkkua. Mousaka oli huomattavasti parempaa kuin muistelin, olikohan edellinen kerta ollut joku laitoskeittiöversio mitä mätin kitaani joskus kauan sitten Suomessa? Menen ajoissa nukkumaan, sillä taas on edessä äärimmäisen aikainen herätys.

28.7.2020 Ateena – Frankfurt – Helsinki:
Paluumatkasta ei jää paljon kerrottavaa. Herätys joskus ennen kello neljää aamulla, pikainen marssi lentokenttäbussin pysäkille ja tylsä ajomatka terminaaliin. Ei mitään mainittavaa hässäkkää Ateenan kentällä, nopea vaihto Frankfurtissa ja Helsingissä joskus kello kahden maissa iltapäivällä. Suomen kesä vaikuttaa olevan taas lämpenemässä, joten tällä kertaa reissun ajoitus oli loistava. Ja matkustusrajoituksista lähitulevaisuudessa on vaikea sanoa mitään, eli siinäkin mielessä erittäin mukava oli käydä pitkästä aikaa ulkomailla. Hieman harmittaa käyttämättä jäänyt Serbian lento, mutta eipä toisaalta olisi innostanut viettää lomaa jossain kaaoksessa olevassa korona-hotspotissa.
Back to www.acidkainen.net home page