Kazakhstan - 2015

I bought a Kazakhstan guidebook about a year ago and this typically means that there will be a trip to this destination sooner or later.

After some planning I booked flights from Ukraine International Airlines (a bargain for about 400€) from Helsinki to Astana and flying back from Almaty. The country is huge so during some one and half weeks it was possible to visit only a limited number of places. 

So I allocated my limited time between Astana / Almaty and their surrounding areas. This proved out be a good itinerary as the cities are completely different.

Astana provided the crazy architecture I was looking for and Almaty was a kind of blast from the past (ie. lot of Soviet era buildings). The mountains and nature around Almaty are definitely worth seeing. Would have been interesting to visit some more remote areas of the country but that would have required a lot more time. Anyway yet another fascinating destination in Central Asia pretty much off the beaten path still!

Places visited:

  1. Astana
  2. Almaty and the surrounding area 

Check out the photo gallery

19.6.2015 Helsinki – Kiev – Astana:
Kesäloma alkaa tietenkin reissulla ja tämäkään vuosi ei tee poikkeusta… Nyt on taas luvassa jotain ihan muuta eli reilu viikko Kazakstanissa. Mitään kovin selkeää kuvaa kohteesta ei ole – kohdevalintaan vaikuttivat ainakin keski-aasialainen (wow-) arkkitehtuuri ja ylipäätään ”stanien” maine vielä toistaiseksi turistimassojen turmelemattomina omalaatuisina paikkoina.

Tämä retki vaatii viisumin, mutta sen hakeminen oli suorastaan läpihuutojuttu. Suurlähetystö löytyy Helsingin ytimestä ja lappunen irtosi muutamassa arkipäivässä, kunhan toimitti pari lomaketta, vakuutustodistuksen ja valokuvan. Mitään kutsukirjeitä ei onneksi vaadita joten helppo homma tosiaan. Kuukauden turreviisumi kustansi 30€.

Mietin pitkään turkkilaisen lentoja mutta päätin kuitenkin valita lyhyemmän ja halvemman reitin eli Ukraine International Airlinesin siivet. Eipä ole tästä lafkasta kokemusta ja toki hieman arveluttaa moinen konkurssikypsän maan lentoyhtiö mutta eivätköhän nämäkin lennokit taivaalla pysy...

Juhannusaattona Helsinki-Vantaa on yllättäen aika tukossa mutta ehdin ihan hyvin portille, joka on taas kakkosterminaalin loppupäässä eli talsimista on vähintään riittävästi. Kone on joku pieni Embraer eli samaa kalustoa kuin Finskilläkin. Bussi kuljettaa johonkin lentokentän syrjäisimpään nurkkaan josta täpötäysi kone lähtee liikkeelle.

Kieviin on parin tunnin pomppu joka menee täysin aikataulussa. Kievissä olen ollut joskus kymmenen vuotta sitten ja lentokentästä ei ole mitään mielikuvia. UIA:n terminaali näyttää siistiltä ja kompaktilta. Joku viskaali vaatii purkamaan olkalaukun sisällön, koska siellä on jotain epäilyttävää mutta kun mitään ei löydykään ukkeli toteaa vaan että ”sorry”. Liekö kyseessä ollut uuden Pacsafe-laukkuni metallisosat?

Venttailen jatkolentoa noin tunnin verran. Tämäkin lähtee aikataulussa. Alla on joku selkeästi 2nd hand-henkinen Boeing – koneen iän huomaa mm. valokatkaisijoiden ulkoasusta ja portugalinkieliset tekstit kertovat siitä että joskus aiemmin on liikennöity jossain muualla kuin Ukrainan taivaalla. Positiivista on kuitenkin ehdottomasti paras jalkatila, jota turistiluokassa on tullut vastaan. Enpä muista koska on mahtunut siirtymään ikkunapaikalta vessaan ilman että vieruskaverin pitää nousta ylös!

Lento on taas aika tylsä. Jotain ruokaa saa edes ilmaiseksi mutta juomat pitää maksaa. Lento kestää jonkun reilut viisi tuntia ja on liian aikaisin että saisi kunnolla nukuttua. Koitan nuokkua mutta eipä unijukkaa näy. Lopputulos on joka tapauksessa vähintäänkin sekava pää siinä vaiheessa kun kone laskeutuu Astanaan.

Kentällä ei mene kovin kauan ja immigrationissa leimat napsahtavat kolmeen kertaan kunhan ensin osaa täyttää oikein jonkun maahantulokaavakkeen. Kyselen prepaid-taksia mutta ilmeisesti täällä on siirrytty mittareihin eli ei muuta kuin pankkiautomaatin kautta liikkeelle. Päivä on jo valjennut ja katselen nousevan auringon säteistä nauttivia arkkitehtuurin ihmeitä taksin lipuessa kohti pääkaupunkia... Hotelli löytyy parinkymmenen minuutin ajomatkan jälkeen ja huonevaraus on myös kunnossa. Laitan do not disturb –lappusen oveen ja päätän nukkua puoleen päivään asti...

20.6.2015 Astana:
Edellinen merkintä meni jo pitkälle tämän päivän puolelle joten stoori alkaa puolesta päivästä... Huone osoittautuu kuumaksi, sillä ilmastointilaite on jostain syystä sijoitettu ikkunalaudan alle ja verhojen taakse. Eipä siis tule nukuttua kovinkaan hyvin mutta päätän lähteä liikkeelle puolen päivän maissa kun aurinko tuntuu lämmittävän yksiötäni entisestään. Olen jossain Astanan ”vanhalla puolella” eli villeimmät arkkitehtuuri-innovaatiot ovat hieman etäämmällä... Havaitsen ulkoa kaikuvan jotain patarummun takomiselta kuullostavaa älämölöä ja tästä tosiaan on kyse sillä viereisellä ”torilla” näyttää olevan joku sotilasosasto harjoittelemassa marsseja!

Mietin olisiko suotavaa kuvata solttuja mutta jätän kuitenkin väliin kun ukkeleita heiluu rynkkyjensä kanssa myös hotellin nurkilla... Lähden harhailemaan lähiympäristöön ja ei kestä kauan tajuta kuinka suuri ja hajanainen Astana on. Kadut ovat leveitä ja rakennukset ovat harvassa. Edustettuna on kaikki tyylit vanhasta kunnon neuvostomeiningistä moderneihin lasiseiniin... Bongaan edellisen presidentin palatsin mutta päätän jättää visiitin huomiselle sillä väsyttää edelleen. Tekisi mieli vetää vielä parin tunnin nokkaunet mutta päätän jatkaa kaupunkikierrosta.

Tämä puoli kaupungista näyttää aika maltilliselta verrattuna joen toisella puolella olevaan ”uuteen puoleen” ja kuten arvata saattaa turisteja ei näy missään. Jengi on aika ”aasialaisen” näköistä vaikka myös venäläinen geeniperimä on hyvin edustettuna katukuvassa. Mitään ”turisti-infraa” kuten hop-on hop-off –bussit ja matkatoimistot on turha odottaa... Kyriliset kirjaimet vaikeuttavat myös elämää ainakin minun osaltani – pitääpä taas opetella nämäkin aakkoset!

Talsin kaupunkia halkovalle joelle, jonka rannalle on rakennettu jonkunlainen ”beach” eli kärrätty tonni hiekkaa ja pystytetty pari katosta. Vesi näyttää saastaiselta mutta skideillä näyttää olevan hauskaa. Rannan vieressä on iso puisto, josta löytyy kaikenlaista huvipuistoviritystä menneiden vuosien hengessä. On ammuntaa ja tikanheittoa ynnä muuta vähemmän digitaalista hupia, joka tuntuu kelpaavan paikallisille...

Hengailen ja tiirailen paikallisten viikonlopun viettoa kunnes sadekuuro yllättää. Onneksi lähistöltä löytyy joku kahvila, jossa pitää sadetta. Palaan hotellille ja päätän levätä hetken. Zoomailen hetken paikallisen tv:n tarjontaa ja jumitun katsomaan jotain nyrkkeilyn maailmanliigaa, jossa kazakit nuijivat kuubalaisia. Huomenna tajuan että areena oli aivan jokirannan naapurissa...

Nukun pari tuntia ja lähden uudelleen kaupungille. Illallispaikaksi valitsen Ali Baba –nimisen ulkoilmakuppilan, joka näyttää olevan paikallisten suosiossa. Tilaan alkuruoaksi jotain silliä ja pääruoaksi hevosta – saapa nähdä mitä tulee... Safka tulee nopeasti – tosin pääruoka ennen mutta eipä se niin nuukaa ole! Eines on vähän mautonta ja poistun pikaisesti – ravittuna kuitenkin.

Kävelen taas joelle, missä on varsin vilkasta liikehdintää näin pimeän tulon jälkeen. Vieressä oleviin pilvenpiirtäjiin on sytytetty iltavalaistus eli melkoinen valoshow, josta tulee mieleen Hong Kongissa oleva vastaava setti. Aika rauhalliselta tämä scene kyllä vaikuttaa eli mitään venäläistyylistä kaljoittelua tai vodkan siemailua ei ole havaittavissa.

Alkaa taas uuvuttamaan joten suuntaan hotellin ja vietän hetken tiedon valtatiellä – lähinnä tsekaten pari kohdetta huomiselle. Hoksaan myös Air Astanan lentojen Almatyyn olevan noin sata euroa suuntaansa firman sivuilta buukattuna – toisin kuin about tuplahinta ebookersilta. Eli taidan kyllä jättää yöjunan väliin ja lentää seuraavaan kohteeseeni...

21.6.2015 Astana:
Herään joskus yhdeksän maissa ja käyn myös aamiaisella (eilinen jäi väliin) ja totean tarjoilun vähintään riittäväksi. Jotain kunnollista leipää tosin kaipaisi pullalta vaikuttavan paistoksen lisäksi... Lähden hyvissä ajoin talsimaan kohti naapurissa olevaa presidentin palatsia, jossa pitäisi olla opastettu kierros kello 10.30. Mestaan pääsee kuitenkin myös ilman opastusta, joten marssin sisään kymmenen maissa ja huomaan olevani ainoa vierailija. Palatsi on aika tyypillinen itsevaltiaan henkilöpalvonnan ruumiillistuma eli neljässä kerroksessa esitellään johtajan saamia lahjoja ja tunnustuksia. Sekä jonkin verran kuvataan myös maan historiaa. Kiinnostavinta antia ovat old school –henkiset huoneet, joista löytyy mikrofoneilla varustettu neuvottelupöytä ynnä muuta antiikkisen oloista roinaa (vaikka kyseessä on 2000-luvulla rakennettu kompleksi).

Mestassa on ilmeisesti totaalinen kuvauskielto, vaikka joku opastustaulu antoikin ymmärtää että saa kuvata. Saan aluksi nuhteita joltain huone-emännältä kun kuvaan Suomen luovuttamaa kunniamerkkiä mutta vakavampi rike tapahtuu yhdessä huoneessa, jossa luulen pääseväni räpsimään fotoja valvonnan puutteessa. Jään kuitenkin kiinni ja ilmeisesti mestassa on kameravalvonta, jonka ansiosta joku miliisin oloinen ukkeli tulee nuhtelemaan minua tästä rikoksesta. Jätän siis salakuvauksen tähän...

Palaan hotellille ja pidän pienen tuumintatauon. Tripadvisor suosittelee viime vuonna avattua kansallismuseota, joka ymmärrettävistä syistä puuttuu Bradtin matkaoppaasta (ei siis LPtä mukana tällä kertaa). Mesta on ilmeisen kaukana, joten päätän tilata taksin hotellin respasta. Vartin venttailun jälkeen joku Huyndai-kuski ilmaantuukin ja vie minut vajaan kymmenen kilometrin päähän. Kyyti kustantaa noin neljä euroa eli eipä pirssikyyti ole kovin tyyristä täällä...

Museo on melkoinen palatsi kuten oli odotettavissakin. Kokoa on useamman jalkapallokentän verran ja naapurissa on myös pari muuta varsin vaikuttavaa rakennelmaa – mukaan lukien yksi prameammista moskeijoista mitä on tullut vastaan. Sisäpuoli on enemmänkin tyhjää täynnä sillä varsinaiset näyttelytilat ovat huomattavasti pienemmät kuin mitä ulkokuori antaa odottaa. Näyttely sinänsä on ihan kiinnostava vaikka useampi sali on jostain syystä kiinni. Setti on sinänsä aika perinteistä kansallismuseota eli kansakunnan historia alusta nykypäivään mutta toteutus on kiitettävänä moderni eli löytyy videoscreeniä ja kosketusnäyttöä perinteisten lasivitriinien lisäksi.

Viihdyn museossa reilun tunnin kunnes poistun tutustamaan lähiympäristöön. Käyn tsekkaamassa tien toisella puolella olevan moskeijan, jossa on juuri niin vihamielinen vastaanotto kuin vain kyseisissä herran huoneissa tuppaa olemaan. Joku paikallinen stevari tulee nopeasti vinkkaamaan vääräuskoiselle että on aika poistua vaikka meneillään ei olekaan mikään varsinainen rukoushetki. Pyhätön ulkokuori on toki komea mutta eipä jäänyt mitään raportoimisen arvoisia tunnelmia tästä paikasta...

Ylitän kadun ja kiipeän pienelle nyppylälle, jolla on myöskin yksi kiinnostavan oloinen rakennelma eli noin 60 metriä korkea pyramidi. Kyseessä on tietenkin ”Palace of Peace and Harmony”,joka kätkee sisälleen ainakin jonkunlaisen oopperanäyttämön ja talvipuutarhan – kuulostaa siis niin oudolta että ei voi olla huono mesta... Pettymys on suuri, kun huomaan sisäänkäynnin olevan rekkakolonnan tukkima ja työmiesten askartelevan Nefertitin pään kimpussa. Paikassa on selkeästi joku remppa meneillään eli sisälle ei pääse. Tyydyn siis ihmettelemään pyramidia ulkopuolelta – ei nyt ihan egyptiläisten esikuviensa veroinen nähtävyys mutta kaikessa outoudessaan tsekkaamisen arvoinen spotti.

Jatkan matkaa talsimalla läpi puistoalueen kunnes tulee vastaan yksi Astanan lukuisista silloista. Sillan kupeessa on taas yksi hämmentävä rakennus – tällä kertaa valtavan saviruukun muotoon loihdittu ”musiikkitalo”, jonka tarjonta jää arvoitukseksi. Ylitän sillan ja eksyn hetkeksi johonkin ajoramppien ja pienen puiston välimaastoon, kunnes päädyn vilkasliikenteiselle kadulle jota pitkin marssin pari kilometriä väistellen puiden oksia. Astana ei ole todellakaan mikään kävelijän kaupunki vaikka joku jalkakäytävä aina löytyykin. Etäisyydet ovat suuria ja siirtymätaipaleet ovat usein tylsiä...

Keskuspuiston eteläosa tulee onneksi pian vastaan ja lähden etsimään ”mini-Kazakstania” joka on siis vastaava miniatyyrinähtävyyksien kokoelma kuin mitä joskus aikanaan Suomestakin oli tehty jossain maakunnassa. Mestaa ei löydy vaan harhaudun johonkin kartanon oloiseen mestaan, jossa on selkeästi jotkut juhlat alkamassa. Jätän kuokkimisen väliin ja lähden hakemaan suuntaa toiselta puolelta jokea, jossa on ”brittipubi” nimeltä Guns ’n’ Roses. Hämmentävä paikka tämäkin – ovella on perinteinen punainen englantilainen puhelinkioski ja sisällä suurikokoinen Jimi Hendrix maalattuna seinälle. Ruspop-henkinen musiikki jytkyy kovaäänisesti ja huomaan olevani ainoa asiakas. Mesta tarjoaa kuitenkin pihvejä ja olen liian väsynyt etsiäkseni edes jossain määrin paikallisten suosimaa safkapaikkaa. Tilaan jonkun ”American Steakin”, jonka kokkaus kestää ikuisuuden mutta lopputulos on ihan ok. Hinta on lähes Suomen tasolla joten en ihan heti suosittelisi gunnareita reissaajalle.

Kävelen takaisin keskuspuistoon ja löytyyhän se minimaakin kun lukee karttaa oikein. Mesta on aika vaatimaton ja opastus surkeaa. Replikat jostain random neukku-hotelleista eivät juuri innosta. Ainoa kiinnostava osio ovat Astanan maamerkit, jotka muista mökeistä poiketen ovat katetussa tilassa. Into huomiselle ”arkkitehtuurikierrokselle” vaan kasvaa kun näkee pienoiskoossa esimakua uuden keskustan hulluimmista luomuksista!

Jatkan kävelyä vaikka jalkoja alkaa jo särkeä – mittarissa on varmasti jo yli kymmenen kilometriä tälle päivälle. Astelen läpi keskuspuiston, jossa on väkeä runsaasti. Saavun aika finaalissa hotellille, jossa lepäilen pari tuntia kunnes käyn vielä hetken verran istumassa iltaa ”keskustorin” laidalla olevalla terassilla, joka sulkee ovensa puolen yön maissa.

22.6.2015 Astana:
Tänään ei ole kiire lähteä mihinkään vaan makoilen huoneessa puoleen päivään asti. Pohdin mitä tehdä tästä eteenpäin sillä hotellivaraus päättyy huomenna. Tekee mieli jatkaa matkaa mutta yksi kohde Astanan ympäristössä vielä kiinnostaisi eli neukku-aikainen vankileiri, joka löytyy noin 30 km päästä. Kyselen respasta taksikyytiä huomiselle ja sellainenhan löytyy noin 50 euron hintaan. Päätän buukata tällaisen reissun huomiselle. Samalla päätän siirtyä huomisiltana Almatyyn Air Astanan siivin eli kuten jo aiemmin totesin niin junailu saa jäädä.

Tämän päivän varsinainen aktiviteetti on taas pitkä kävelyretki – tällä kertaa olisi suuntana joen ”vasen puoli” eli uudempi keskusta, mistä pitäisi löytyä kaikki mielipuolisimmat arkkitehtoniset kokeilut. Ensin pitää kuitenkin talsia muutama kilometri aika tylsää vilkkaasti liikennöityä katua pitkin. Paikallisbusseja näyttää kulkevan tiheään, mutta systeemi on ainakin vielä mysteeri minulle. Ensimmäinen kiinnostava monumentti on valtava kerrostalo, joka muistuttaa erehdyttävästi Stalinin kuuluisaa ”Seven Sisters”-sarjaa Moskovassa. Tämä on kuitenkin uudempaa tuotantoa mutta yhtäläisyydet tuskin ovat sattumaa!

Sitten olenkin varsinaisessa ytimessä, jossa arkkitehtonista ilotulitusta riittääkin sitten kilometrien verran joka suuntaan. Käyn ensin tsekkaamassa ”maailman suurimman teltan” eli tosiaan telttaa muistuttavan kohtuullisen kokoisen ostoskeskuksen, josta löytyy sisältä kauppojen lisäksi huvipuistolaitteita ja hirmuliskoja. Ja samat pakolliset merkkiliikkeet, jotka löytyvät lähes kaikista tasokkaammista ostareista ympäri maailman.

Lähden kävelemään pitkin muutaman kilometrin pituista kävelykatua, joka halkoo keskustaa aina teltalta presidentin palatsille asti. Sen varrella on toinen toistaan hämmentävämpiä rakennuksia, joista tulee räpsittyä runsaasti fotoja. Ihmisiä ei ole kovinkaan paljon liikkeellä vaikka luulisi olevan havaittavissa jotain arki-iltapäivän ruuhkaa? Promenadilla ei tosin ole yhtään varjoista nurkkaa joten ehkä tämän vuoksi jengi valitsee jonkun toisen paikan päiväkävelylleen?

Puolessa välissä bulevardia on yksi Astanan kuuluisimmista maamerkeistä eli Baiterek Tower. Ulkonäöltään kukan / marjan / munan mieleen tuova torni pitää tietenkin sisällään näköalatasanteen mutta pettymykseni on suuri kun taas sisäänkäynnin estää lippusiima ja taas näyttää olevan joku remppa käynnissä. Joku kyltti kyrillisillä kirjaimilla selittäisi tilannetta tarkemmin, mutta jos oikein numeroja tulkitsen niin kyseessä on joku parin viikon huoltotauko, joka päättyisi vasta ensi viikolla. Eli jääpä munan sisäpuoli näkemättä.

Jatkan matkaa vielä lähemmäs presidentin palatsia kohti ”tanssivia suihkulähteitä”, jotka ilmeisesti loihtivat illemmalla jonkunlaisen ääni- ja valoshown. Nyt ei ole kuitenkaan tanssia havaittavissa vaan vesi suihkuaa säyseästi... Räpsin parin kuvaa pressan kämpästä kunnes päätän lähteä takaisinpäin. Nyt on aika testata paikallisbussit!

Menen yhden pääväylän varrella olevalle pysäkille tutkimaan miten homma toimii ja aika perussetiltähän tämä vaikuttaa. Pysäkillä on onneksi jonkunlainen reittikartta josta näkee ainakin mihin suuntaan tietyn numeron bussi menee mutta paikannimet jäävät mysteeriksi. Otan numeron 18 alle ja laitan navigaattorin päälle jotta pysyn paremmin kartalla. Tosin Astanan rakennukset ovat erinomaisia maamerkkejä eli melkein aina näkee jonkun möhkäleen perusteella missä suurinpiirtein on menossa. Rahastus tapahtuu muuten sisääntulijoita väijyvän vanhan kunnon rahastajamummon toimesta!

Bussi alkaa jossain vaiheessa kaartaa väärään suuntaan, joten hyppään kyydistä reilun kilometrin päässä hotellin nurkilta. Kävelen hotellille ja lepäilen hetken. Nyt on viimeisenä iltana tässä paikassa vähintäänkin aika testata allas- ja saunaosasto, joka löytyy alakerrasta. Hämmästyksekseni tarjolla on ihan suomalaisen oloinen sauna Harvian kiukaalta ja lämpöäkin on reippaat 80 astetta eli ihan kunnon kylvyt siis saa! Muita kylpijöitä ei näy ja saan myös käyttää pientä uima-allasta yksikseni kunnes reilun puolen tunnin kuluttua joku karju ilmaantuu myös löylyihin...

Poistun saunasta ja lähden illalliselle läheiseen kellariravintolaan, joka on ilmeisesti jonkunlainen saksalais-kazakstanilainen fuusio – listalla on ainakin sekä makkaraa että shaslikia... Tilaan jonkun lihavartaan, joka osoittautuu aika vaatimattomaksi eli vieläkään ei ole mitään kovin erikoista einestä tullut vastaan. Palaan puolen yön maissa hotellille.

23.6.2015 Astana – Almaty:
Heräilen yhdeksän maissa ja kasaan kamat. On aika tehdä eilen buukkaamani pieni retki eli kohteena on noin 30km Astanan ulkopuolella oleva ALZHIR-niminen vanha neuvostoaikainen keskitysleiri, johon aikanaan sijoitettiin kaikenlaisia isänmaan pettureita – varsinkin naisia. Eli aika synkän oloinen historia paikalla, joka sijaitsee aika lailla keskellä ei mitään kuten ajomatkan aikana äkkiä valkenee...

Kuskina on 18-vuotiaalta vaikuttava heppu ja yllättäen hotellin ovimikkona toimiva yhtä nuoren oloinen veijari lähtee kyytiin ”oppaaksi”. Nämä veikkoset eli Alimbek ja Serik eivät ole kuulemma kumpikaan käyneet tässä paikassa vaikka asuvatkin Astanassa. Kuski ei pahemmin puhu englantia mutta ovimikko osoittautuu ihan hyväksi seuramieheksi, jonka kanssa tulee juteltua niitä näitä Kazakstanista ja Suomesta.

Varsinaista leiriä ei ole enää olemassa vaan paikalla on museo ja hopeanhohtoinen muistomerkki. Yksi uudelleen rakennettu parakki muistuttaa siitä, miltä paikassa aikanaan näytti eli aika karulta. Paikalle pelmahtaa valtava koululaisryhmä – kersat ovat alle 10-vuotiaita joten aika rankka kohde alakoululaisten luokkaretkelle on valittu!

Menen poikien kanssa museoon, jossa saa erillistä maksua vastaan tsekata dokumentin paikan historiasta. Aika karua tarinaa on kuunnella ihmisiä, joista osa menetti äitinsä Stalinille ollessaan vasta pikkulapsia. Leirin syvin olemus jää vähän hämäräksi, mutta pakkotyö kai oli homman nimi ja kun voimat loppuivat niin sitten joukkohauta kutsui...

Museossa esitellään aika perussetti eli menehtyneiden kuvia, esineistöä ja jokunen replika selleistä, kuulusteluhuoneista ynnä muuta mustan turismin ytimessä olevaa tilpehööriä. Varsin kiinnostava visiitti sillä en ole aiemmin käynyt missään Neuvostoliiton gulag-leireihin liittyvässä kohteessa. Jostain taitaa löytyä paremmin säilyneitäkin kokonaisuuksia – voisi olla joskus kiinnostavaa tehdä joku rundi Venäjän takamaille josta sellaisiakin kohteita löytyisi...

Noin tunnin kierroksen jälkeen on aika ajaa takaisin ytimeen. On taas kuuma päivä ja minulla on muutama tunti aikaa ennen kuin pitää hankkiutua lentokentälle. Kävelen taas jokirantaan ja tuumailen hetken puistonpenkillä. Alkaa olla jo lounasaika, joten suuntaan johonkin sattumanvaraiseen joen varrella olevaan ravintolaan. Vaikuttaa vähän fiinimmältä paikalta ja muut lounastajat näyttävät olevan jotain liikemiestä ja –naista lähistöllä olevista toimistoista. Tilaan jotain lihapullia, joiden valmistus kestää ikuisuuden. Tarjoilija käy välissä pahoittelemassa viivettä mutta lähes tunnin setti tästä tuli... Onneksi ei ole kiire mihinkään. Safka oli loppujen lopuksi ihan ok.

Olisi aika vielä yhdelle museovisiitille joten suuntaan kohti läheistä ”presidentin kulttuurikokoelmaa”, joka on näköjään muuttanut nimensä kansallisgalleriaksi. Marmorista tehty vähän moskeijaa muistuttava rakennus näyttää autiolta ja alan pelätä pahinta. Joku avoin ovi sentään löytyy mutta sotilasunivormuinen heppu lähettää minut pikaisesti pois eli homma selvä – tämäkin putiikki on kiinni! Toiselta ovelta löytyvä lappu vahvistaa asian eli joku remppa on tässäkin paikassa meneillään!

Hengailen puistossa reilun tunnin kunnes on aika lähteä lentokentälle nuorten herrojen kyydissä taaskin. Astanan kentällä on aika hiljaista. Turvatarkastuksessa syynätään kamerat ja läppäri erityisen tarkasti – enpä muista koska on pitänyt vielä erikseen laittaa läppäri päälle jotta pääsee läpi! Lento on uuden karhean oloisella Airbusilla ja tilaakin löytyy sen verran että saan vaihdettua ikkunapaikalle. Koneesta näkee hyvin miten paljon asumatonta lääniä Kazakstanissa on ja kuinka tasaista aroa suuri osa maasta on...

Almatyn kentällä on taas normaali kohtuuhintaisen taksikyydin haalimisen dilemma kun mitään busseja tai junia ei ole tarjolla. Huijarin oloista kaveria on vastassa heti kun pääsee ovesta ulos mutta koitan hetken tarkkailla tilannetta selvittääkseni miten homma täällä toimii – onko mittaria vaiko kiinteä taksa? Oven ulkopuolella on letka jonkun paikallisen taksifirman autoja ja koitan kysellä löytyykö englantia puhuvaa kuskia, jonka kanssa voisi neuvotella hinnasta. Kielitaitoa ei tunnu löytyvän mutta kohta ympärilläni on parvi ukkeleita, jotka himoitsevat pokaa. Lopulta joku äijistä tokaisi englanniksi ”3000”, joka on sen verran kuin mitä lentokentän infotiskin heppu arveli hinnan olevan.

Vinkkaan jonon ensimmäiselle ukolle että mennään. Sitten alkaakin mielenkiintoinen episodi – eipä ole tällaista aiemmin tullut vastaan! Eli juuri kun olen istunut autoon niin joku toinen taksikuski alkaa mättää omaa suhariani turpiin! Ilmeisesti hän on sitä mieltä että meikäläisen olisi pitänyt hypätä tämän hepun kyytiin ja tästä syystä siis alkavat nyrkit heilua! Alkaa hieman pelottaa – olenko minä seuraavien iskujen kohde koska taisin olla juurisyy tähän kahakkaan? Mietin pitäisikö poistua paikalta mutta onneksi muut kuskit rauhoittavat riitapukarit pikaisesti. Oma kuskini hyppää autoon paita revenneenä mutta muuten ehjän näköisenä ja painaa nastan lautaan – tuntuu kaveria hirvittävän äskeinen konflikti sen verran että kyyti keskustaan on aika ripeää!

Olen buukannut tarjouksessa olleen huoneen vastavalmistuneesta Ramada-hotellista, joka osoittautuu tasokkaaksi paikaksi. Huone on sviitin kokoinen mutta vähän kolkko vaikutelma mestasta jää – naapurissa on rakennustyömaa ja huoltoasema eli vähän syrjässä sitä tuntee olevansa. Huoneen vieressä on ”Executive Lounge”, josta saa kohtuuhintaista safkaa ja päätän olla lähtemättä etsimään ruokapaikkaa hotellin ulkopuolelta tänä iltana.

24.6.2015 Almaty:
Ramadan isossa sängyssä nukuttaa hyvin ja aamiainen on runsas. Päivä on pilvinen ja en pidä kiirettä kaupungille lähdössä. Lähden liikkeelle puolen päivän jälkeen ja kestää hetken löytää koordinaatit. Almaty on Astanan lailla iso kaupunki ja etäisyydet ovat suuria. Päätän kävellä ensiksi turisti-infoon ja kysellä vinkkejä kaupungin ulkopuolella olevista kohteista. Matkan varrella saan hyvän yleiskuvan Almatysta ja täytyy sanoa että en ole erityisen ihastunut. Sitä aitoa neuvostoarkkitehtuuria löytyy enemmän kuin laki sallii ja valitettavasti lähes kaikki rakennukset ovat enemmän tai vähemmän rapistuneessa kunnossa...

Positiivinen puoli on puiden ja puistojen runsas määrä mutta toisaalta liikennettä on paljon ja melu- sekä saastetasot ovat välillä sietämättömät. Aika kaaoottiselta paikalta tämä stadi kyllä vaikuttaa – jos olisin tiennyt niin ehkä lyhyempi visiitti olisi ollut järkevämpi valinta? Löydän turisti-infon helposti mutta tarjonta ja kielitaidot osoittautuvat vaatimattomiksi eli pari brosyyriä käteen ja pois. Haluaisin tehdä pari retkeä Almatyn ulkopuolelle ja seuraavaksi talsin läheiseen matkatoimistoon. Sieltä löytyykin päiväretki kuuluisaan kanjoniin ihan kohtuulliseen hintaan. Lähden etsimään vielä toista matkatoimistoa mutta sitä ei löydy joten palaan hotellille.

Lepäilen pari tuntia kunnes on aika etsiä illallispaikka. Olen päättänyt testata tänään maan kansallisruoan eli beshbarmakin. Kyseessä on sekalaisista lihoista ja eräänlaisesta pastasta tehty herkku, jota yleensä tarjotaan koko pöytäseurueelle mutta onneksi ravintoloista saa myös yhden hengen annoksia. Bradtin opuksen mainostama ravintola löytyy vajaan parin kilometrin päästä ja osoittautuu hyväksi. Ruoka on erinomaista ja tilaamani versio, jossa on sekä hevosta että lammasta vaikuttaa toki ”salonkikelpoiselta” versiolta tästä herkusta. Varmaan vielä aidompi variaatio pitäisi sisällään ties mitä sisälmyksiä? Palaan hotellille ja menen ajoissa nukkumaan.

25.6.2015 Almaty:
Päätin vaihtaa hotellia sillä vaikka Ramada olikin hieno about viiden tähden paikka niin joka tapauksessa hinta menee pidemmän päälle yli kipukynnyksen. Mitään ihan budjettimajoitusta Almatysta on turha hakea eli läävä lähtee viidelläkympillä ja paremmat siitä ylöspäin. Ongelma täälläpäin on se, että mitään siistiä ja vaatimatonta majoitusta ei juurikaan ole vaan halvimmat mestat ovat jotain neuvostoaikaisia hirvityksiä lähes alkuperäisessä kunnossaan. Koska kaupunki on sen verran ankea, päätän panostaa majoitukseen normaalia enemmän eli buukkaan hauskan nimisen Kazzhol-hotellin (tuleeko nimestä jotain ruumiinosia mieleen?).

Mesta on kävelyetäisyydellä ja huone löytyy heti. Tämä seutu vaikuttaa huomattavasti miellyttävämmältä kuin edellinen lähiö – ainakin elämää tuntuu olevan enemmän. Jatkan checkinin jälkeen heti kaupungille ja päätän testata Almatyn uudehkon metron. Hämmennys on suuri kun laskeudun maan alle: vaikka systeemi on ehkä pari vuotta vanha niin moni asia on selkeästi vanhaa kunnon neukku-desiginia! Muovinen poletti ostetaan samaan tyyliin luukulta, liukuportaat ja mainoskyltit ovat sitä itseään ja toki myös asemalaiturit holvikaarinen ovat aivan samaa sarjaa kuin vaikka Moskovassa tai Pietarissa! Ilmeisesti metron rakentaminen aloitettiin aikanaan Neuvostoliiton aikana eli moni asia periytyy siltä aikakaudelta?

Junat sentään ovat uudempaa vuosimallia ja muutaman asemavälin siirtymä ei kestä kovin kauan. Palaan matkatoimistoon ja buukkaan kanjoniretken sunnuntaille. Jatkan matkaa ja tsekkaan pari kommarihenkistä möhkälettä lähiympäristössä eli stadionin, sirkuksen ja jonkun teatterin. Kaikki vaikuttavat yhtä lailla rapistuneilta. Olisi mukava bonus tsekata paikallisen futisjengin peli ja käydä sirkuksessa mutta kummankaan aikatauluista ei löydy mitään tietoa suljetuilta lippuluukuilta. Ehkä netistä löytyisi?

Ajan metrolla takaisinpäin ja poikkean ”tasavallan aukiolle” eli taas yksi neuvostohenkisten monumenttien ympäröimä mesta lisää. Paikka on lähinnä ruma ja suuntaan aukion alla olevaan ostoskeskukseen, josta löytyy jonkunlainen food court. Tilaan jotain nuudelimättöä, joka taltuttaa orastavan nälän.

Käyn taas turisti-infossa kysymässä mm. sirkuksesta ja futiksesta. Eivät tiedä missä mennään... Antaa olla ja päätän tsekata vieressä olevan jonkun paikallisen kirjailijan ”kotimuseon”, joka vaikuttaa olevan kiinni. Käyn kuitenkin ihmettelemässä takapihallakin, josta löytyy naishenkilö, joka ohjaa oikealle ovelle ja antaa minulle yksityisopastuksen tähän ihan kiinnostavaan paikkaan. Kyseessä on pienehkö alkuperäisessä 60-luvun alun asussaan oleva talo, josta näkee hyvin kuinka Neuvostoliiton kulttuurieliitti eleli noina vuosikymmeninä. Opas puhuu suhteellisen ymmärrettävää englantia, joka laskettaneen harvinaisuudeksi näillä leveysasteilla.  

Suuntaan seuraavaksi ihmettelemään remontissa olevaa köysirataa kaupungin laidalla olevalle kukkulalle – taas jatkoa Astanassa alkaneelle sarjalle... Bussillakin ilmeisesti pääsisi ylös mutta jätän retken väliin tältä päivältä ja kävelen taas metrolle ja ajan takaisin hotellin nurkille. On taas aika pienen lepotauon kunnes lähden etsimään illallispaikkaa. Olen bongaillut Tripadvisorista pari listojen kärjessä olevaa ravitsemusliikettä ja lähden etsimään yhtä niistä lähikaduilta. Osoittautuu, että Tripadvisorin mobiiliversio näyttää koordinaatit ihan väärin ja kyseinen mesta onkin jossain parin kilometrin päässä... Pienen harhailun jälkeen päädyn sitten hotellin naapurissa olevaan ”Downtown Cafe:seen”, josta saa onneksi ihan ok einestä.

26.6.2015 Almaty:
Aamulla taivas näyttää tummalta ja sataa ropisee hiljakseen. Ei mitään kaatosadetta mutta sen verran kovaa sataa että suunnittelemani retki vuorille siirtyy suosiolla huomiselle. Ja eipä tänään edes näy kaupunkia reunustavia lumihuippuja kun pilvet ovat niin matalalla. Makoilen sängyssä puoleen päivään asti kunnes päätän lähteä kaupungille. Sade on lähes tauonnut mutta edelleen hieman tihuuttaa. Eipä tullut sadetakkia reissuun mukaan mutta eihän se ennenkään ole menoa haitannut. Kävelen parin kilometrin päässä sijaitsevaan ”vihreään basaariin” eli tarkoitus on tsekata Almatyn kuuluisin markkinapaikka. Se sijaitsee nimensä mukaisesti vihreässä (rumassa) rakennuksessa ja levittäytyy myös kyseisen kompleksin lähiympäristöön. Paikka on aika lailla sellainen mitä odotinkin – erilaisia kojuja ja toritiskejä on varmasti satoja ja ne tarjoavat kaikkea mahdollista elintarvikkeista vaatteisiin ja siivousvälineisiin. En ole varsinaisesti etsimässä mitään ostettavaa vaan lähinnä kiinnostaa paikan tunnelma. Kiinnostavinta antia on ruokapuoli ja varsinkin lihatiskit, joilta löytyy lihaa joka lähtöön. Kyltit kertovat mikä eläin on milläkin kujalla kyseessä ja tarjolla on ihan kaikkia paloja ko. elukasta – aina päästä sorkkiin ja suolenpätkiin!

Lihaosaston haju on varsin kuvottava joten visiitti jää lyhyeksi. Vartijoita on tiheään ja he eivät ole erityisen innostuneita lampaan päitä kuvaavista turisteista joten fotoilu jää pariin nopeaan kännykkäotokseen. Basaarissa voisi viettää vaikka koko päivän mutta paikalle ominainen kaaos rupeaa ahdistamaan aika nopeasti ja päätän jatkaa matkaa – varsinkin kun en ole ostamassa mitään...

Talsin pari korttelia lähistöllä olevaan puistoon, jossa on muutama kiinnostava nähtävyys. Keskellä puistoa on vaikuttava patsas toisen maailmansodan sankareille ja tietenkin pakollinen ikuinen tuli. Jostain syystä paikalliset hääparit haluavat kuvauttaa itsensä äkäisten sotilashahmojen vierellä ja nytkin näyttää olevan joku räpsimässä kuvia eräästä nuoresta parista. Toinen mielenkiintoinen rakennelma puistossa on suuri puukirkko, jossa on hieman samanlaista väriloistoa kuin Venäjän villeimmissä ortodoksikirkoissa. Kurkistan sisään, jossa on juuri niin paljon kultaa ja kimallusta kuin tällaisissa pyhätöissä yleensäkin.

Sade vaan jatkuu ja päätän palata hotellille. Käyn matkan varrella samassa ravintolassa kuin toissapäivänä ja tilaan taas beshbarmakin – oli sen verran hyvä setti että poikkeuksellisesti pitää tilata sama uudelleen! Ruokailun jälkeen bongailen vielä neuvostohenkistä arkkitehtuuria hotellin nurkilta – löytyy mm. ”lentoasema” eli ilmeisesti joku aikanaan lentolippuja myynyt möhkälemäinen halli, josta näyttää tätä nykyä saavan lähinnä kännyköitä. Loppuilta menee rennosti hotellissa vaikka sää vihdoin selkeneekin.

27.6.2015 Almaty – Medeu:
Tänään taivas näyttää huomattavasti kirkkaammalta kuin eilen eli on siis aika suunnata kohti korkeuksia. Lumihuippuisten vuorien tiirailu on helppoa Almatyssä sillä vain noin 15 km päässä ytimestä löytyy hiihtokeskuksen hissien ala-asema. Paikalle pääsee kätevästi ja halvalla paikallisbussilla. Turisti-info suositteli ottamaan joko bussin 6 tai 20 Kazakhstan –hotellin kohdalta joten suuntaan metrolla tähän suuntaan. Bussipysäkin olen bongannut jo aiemmin ja jään siis väijymään oikeaa bussia. Nopeasti tajuan, että kumpikaan turisti-infon suosittelemista onnikoista ei kulje tätä reittiä mutta sen sijaan näyttäisi menevän numero 12, jossa lukee nimenomaan Medeu. Liekö turisti-infossa mennyt ”twenty” ja ”twelve” sekaisin? Hyppään siis kaksitoistasen kyytiin ja parinkymmenen minuutin kuluttua löydän itseni gondolihissin ala-asemalta.

Ostan parin kympin hintaisen tiketin, jolla pitäisi päästä kolmella eri hissillä aina huipulle eli yli kolmeen kilometriin asti. Kyyti on miellyttävää ja maisemat hienoja. Väkeä on sen verran vähän että hississä saa olla aivan omassa rauhassaan ja nauttia vuorimaisemista. Ensimmäinen hissimatka on kaikkein pisin ja vie parin kilometrin korkeuteen noin 20 minuutissa. Siellä sijaitsee varsinainen hiihtokeskus, jossa näin kesäkaudella on tietenkin aika hiljaista mutta kuitenkin ihan kohtuullisen paljon väkeä nauttimassa raikkaasta vuoristoilmasta. Hiihtokeskus vaikuttaa ihan Euroopan tasoiselta  - olisi varmasti hienoa ajella talvikaudella hissillä aina kolmeen kilometriin asti ja lasketella kuin Alpeilla olisi... Paikasta löytyy myös jokunen alppityylinen mökki ja hotelli ja tietenkin useampi rinneravintola. Joku ukkeli kuvauttaa ihmisiä elävän kotkan kanssa – taas yksi kazakstanilainen omituisuus...

Jatkan matkaa ylöspäin hissillä numero kaksi. Puut alkavat vähentyä ja lumiset huiput tulevat koko ajan lähemmäksi. Ilma myös viilenee reiluun kymmeneen asteeseen – onneksi tuli huppari mukaan. Kolmas hissi vie noin 3200 metrin korkeuteen, jossa on vielä jonkun verran luntakin. Näkymät ovat hienot ja ilma raikasta. Ilman ohuus tuntuu myös lievänä hengästymisenä ylämäkeä kiivetessä. Tuolihissit ammottavat tyhjyyttään. Olisi kyllä houkuttelevaa lähteä talvikaudella laskemaan tästä kohti ala-asemaa... Vietän puolisen tuntia huipulla ja sitten on aika ajella sama setti hissejä alaspäin.

Laskettelun lisäksi Medeussa on mahdollista harrastaa luistelua ja tälle lajille löytyy oma stadioninsa – ehtaa neuvostotyyliä tämäkin. Näin kesäaikaan stadika on myös hiljainen ja sitä kiertää vain pari polkuautoa. Olisi mielenkiintoista kokea joku kisa täällä. Näköjään Kazakstan on käynnistänyt olympiakisojen haun joten saa nähdä tuleeko tästä kisa-areena tulevaisuudessa?

Ajelen bussilla takaisin kaupunkiin ja jään pois hieman ennen lähtöpistettä sillä aion tsekata vielä yhden nyppylän eli Kok-Toben, jolta pitäisi olla hienot näkymät yli kaupungin. Koska köysirata on remontissa pitää ylös ajaa bussilla ja hyppään siis paikallisbussin 99 kyytiin. Ihan huipulle päästääkseen pitää näköjään ottaa 500 tengeä kustantava minibussi.

Huipulla ei ole mitään erityisen kiinnostavaa nähtävää – lähinnä lapsille suunnattu huvipuisto ja pieni eläintarha. Syön nälkääni kana-shaslikia jossain teltan oloisessa kuppilassa ja hengailen puolisen tuntia alueella. Näkymät ovat vähän usvaisia ja eipä tämä mesta muutenkaan ole ihan allekirjoittaneen kuppi teetä... Poistun siis aika pikaisesti takaisin ytimeen ja ajan bussilla sekä metrolla takaisin hotellille.

Tänään ei ole tarkoitus homehtua hotellilla joten lähden pikaisesti taas liikenteeseen. Nappaan jonkun random bussin alle ja päädyn onneksi oikeaan osoitteeseen eli parin kilometrin päässä sijaitsevan ehkä kaupungin rumimman neuvostomöhkäleeen luo. Kyseinen paikka on Almatyn kuuluisin sauna- ja kylpyläkompleksi, josta pitäisi löytyä erilaisia löylyhuoneita suomalaisesta venäläiseen sekä turkkilaiseen.

Menen sisään ovesta, jossa lukee ulkomaan kielellä ”Wellness and Spa”. Respan neiti ei juurikaan puhu englantia mutta ohjaa minut ensin johonkin thai-hierontamestaan ja yrittää kaupata jotain 100 euron vip-saunaa. Vihdoin tajuamme molemmat että olen ilmeisesti väärässä paikassa ja nainen opastaa minut toiselle puolelle rakennusta, josta löytyy varsinainen saunaosasto mitä olin hakemassa.

Englantia puhutaan edelleen heikosti mutta pienen säädön jälkeen saan käteeni rannekkeen, jalkaani kusiluistimet ja mukaani lakanaa muistuttavan pyyhkeen jota ilmeisesti on tarkoitus pitää päällä sukukalleuksien kätkemiseksi. Astelen suihkuosaston kautta ensin suomalaiseen saunaan, jossa näyttä olevan (ruotsalainen) Tylon sähkökiuas. Olen yksin löylyissä ja ihmettelen missä muut kylpijät ovat? Mestasta löytyy myös toinen kerros sekä allasosasto ja siellähän suurin osa populasta onkin. Paikan suosituin sauna näyttää olevan venäläinen variaatio, joka on itse asiassa aika lähellä suomalaista. Tämä eroaa suomalaisesta kuivemmasta versiosta lähinnä höyryn määrän puolesta eli venäläinen sauna on siis erittäin kuuma ja kostea kokemus – jollain systeemillä puhalletaan höyryä jatkuvalla syötöllä löylyhuoneeseen ja fiilis on siis koko ajan kuin olisi juuri heittänyt vettä kiukaalle!

Paikallisessa saunakulttuurissa on muutama mielenkiintoinen seikka, jotka eroavat suomalaisesta kylpemisestä oleellisesti. Ensinnäkin varustukseen kuuluu tuon lakanan omaisen pyyhkeen lisäksi useimmiten myös saunahattu ja osalla porukasta on myös saunahanskat. Näiden pitäisi kai suojata kuumalta? Vihtoja käytetään suomalaiseen tyyliin mutta täällä nämä vitsat tehdään jalopuusta eli tammesta. Näin kyllä aika vimmaista vihtomista venäläisessä saunassa eli tekniikka on aika samantyylinen kuin Suomessa.

Vietän saunaosastolla reilun tunnin ja ehdin testata kaikki tarjolla olevat höyryhuoneet useampaan kertaan ja lisäksi pulikoida altaalla useamman kerran. Erittäin mielenkiintoinen kokemus kaiken kaikkiaan! Ostan vielä matkamuistoksi saunahatun – näitä löytyy useampia malleja respan vieressä olevasta saunakaupasta, jossa on kaikenlaista muutakin aiheeseen liittyvää tilpehööriä.

Käyn vielä illallisella naapurissa olevassa georgialaisessa ravintolassa, jonka ruoka osoittautuu erittäin maukkaaksi. Makua löytyy enemmän kuin mitä tähän asti testaamissani kazakstanilaisissa ruoissa on ollut...

28.6.2015 Almaty – Charyn:
Toinen retkipäivä peräjälkeen alkaa aikaisella aamuherätyksellä sillä bussikyyti lähtee toiselta puolelta kaupunkia kahdeksan maissa. En ole ihan varma joukkoliikenteen toimivuudesta aikaisin sunnuntaiaamuna joten päätän varmuuden vuoksi kävellä kolmisen kilometriä aamutuimaan. Busseja kyllä näyttää menevän joten olisi varmaan päässyt perille niilläkin. Taas ripottelee jonkun verran vettä ja siksi hieman huolestuttaa millainen sää on loppupäivälle luvassa...

Bussi löytyy sovitusta paikasta ja siihen pakkautuu sekalainen seurakunta paikallista väkeä ja jokunen turistikin. Oppaaksi lähtee vanhempi rouva, joka puhuu taukoamatta venäjää lähes koko retken ajan. Englantia mamma puhuu erittäin heikosti. Bussikyyti kestää noin nelisen tuntia ja matkan varrella on pari taukoa. Mitään varsinaista lounastaukoa ei näköjään ole matkaohjelmassa eli vatsa alkaa kurnimaan aika pian johtuen aikataulun vuoksi skippaamastani aamiaisesta. Liikenne on varsin holtitonta ja sitä on sen verran vähän että jengi pääsee kaasuttelemaan Lexuksillaan vaarallisen kovaa. Kuskikin ajelee vähän miten sattuu ja läheltä piti –tilanteita on useampia. Matkan varrella tulee vastaan yksi puuhun törmännyt autokin...

Noin kymmenen kilometrin hiekkatietä körötellyn pätkän jälkeen ryhmä saapuu ”parkkipaikalle” ja on aika siirtyä apostolinkyydillä kohti kanjonia. Homman nimi on talsia vapaamuotoisesti jokunen kilometri polkua pitkin läpi tämän kanjonin ja hengailla polun päässä olevalla ”eco lodgella” jonkun aikaa kunnes bussikyyti lähtee takaisin Almatyyn kello neljän maissa.

Kanjoni on vaikuttava näky – en ole kokenut vielä jenkkilän Grand Canyonia joten on paha vertailla näitä kahta. Joka tapauksessa paikka on täynnä toinen toistaan kiehtovampia kivimuodostelmia, joiden päälle jengi kiipeilee vimmaisena räpsimään selfieitä. Sää on edelleen puolipilvinen ja onneksi ei satele – itse asiassa varsin hyvä keli tälle retkelle, sillä aurinkoisena päivänä kanjoni olisi todennäköisesti polttavan kuuma.

Vajaan tunnin kävelyn jälkeen saavun päätepisteeseen eli joelle, jonka mutkaan on rakennettu vaatimattoman oloinen ”mökkikylä”. Paikan päältä löytyy onneksi myös ravintola, josta saan kaivattua einestä. Tilaan ruokalistalta jonkun sattumanvaraisen aterian, joka osoittautuu nyyteiksi eli eräänlaisiksi pelmeneiksi. Ihan hyvä setti, joka poistaa nälän. Pyytämäni iso kokis osoittautuu litran pulloksi eli samalla saan myös pienen sokerihumalan päälle...

Hengailen joen varrella puolisen tuntia kunnes on aika lähteä talsimaan takaisin päin. Aurinkokin pilkistää ja tekee kanjonista vielä astetta valokuvauksellisemman. Räpsin fotoja varmaan samoista ”kivilinnoista” kuin kävellessäni toiseen suuntaan mutta haitanneeko tuo... Juuri kun olen bussin luona alkaa pieni sadekuuro, joka onneksi taukoaa pikaisesti. Sitten onkin edessä neljän tunnin puuduttava ajomatka takaisin Almatyyn. Jossain vaiheessa poliisi pysäyttää bussin – jää epäselväksi mistä on kyse mutta onneksi matka jatkuu.

Almatyssä käyn pikaisesti tsekkaamassa tunnelmat paikallisesta jalkapallopelistä – Almaty pelaa Astanaa vastaan ja olisi ollut mielenkiintoista katsoa koko ottelu mutta saapuessani stadionin nurkille on toinen puoliaika jo alkanut ja kotijoukkue johtaa 2-0. Eli peli vaikuttaa ratkenneelta ja mitään suurempaa tunnelmaa ei ole enää aistittavissa. Päätän siis lähteä etsimään jotain ruokapaikkaa sillä nälkä alkaa taas vaivaamaan.

Jossain puolimatkassa kohti hotellia löytyy München-niminen ravintola, joka arvatenkin tarjoilee saksalaishenkisiä aterioita. Tämä sopii minulle ja tilaan jotain lihavartaita sekä vasikan kieltä. Ihan ok settiä tämäkin – aterioin rauhassa lähes ainoana asiakkaana ko. paikassa. Saavun hotellille ja pakkaan kamat. Lento on Keski-Aasian tapaan aamuyöllä joten ehdin nukkua ehkä pari tuntia ennen aikaista herätystä...

29.6.2015 Almaty – Kiev – Helsinki:
Herätys on puoli kolmen maissa ja taksikyyti odottaa sovitusti hotellin ulkopuolella. Lentokentällä homma sujuu ilman mainittavia säätöjä ja olen odottamassa boardingia reilu tunti ennen lentoa. Almatyn kentän kansainvälinen puoli käsittää jopa viisi lähtöporttia joten mistään kovin suuresta kompleksista ei ole kyse... Ukrainalainen lähtee taas aikataulussa ja tällä kertaa on hieman uudempi kone ja vähän niukempi jalkatila kuin viimeksi mutta silti varsin miellyttävä kyyti.

Kievissä on aika tiukka tunnin vaihto ja joudun etuilemaan turvatarkastuksen jonossa että ehdin jatkolennolle. Mutta kaikki sujuu loppujen lopuksi hyvin ja pääsen taas Embraer-kyydillä Helsinki-Vantaalle joskus puolen päivän maissa.

Ihan mukava retki taas takana ja kyllä Kazakstanista löytyy nähtävää reiluksi viikoksi. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä vähän enemmän suurkaupunkien ulkopuolista maatakin mutta valtavat etäisyydet tekevät reissaamisen haastavaksi. Astanan ja Almatyn kiertäisi tiukemmalla aikataululla parissakin päivässä mutta eipä toisaalta ollut tarkoituksenakaan juosta mestoja pikakelauksella läpi...

Back to www.acidkainen.net home page