Manchester - December 2018

I have been to UK quite a few times - but never visited any place outside London. My previous visit to the capital was more than 10 years ago so it was about the time to explore some other areas in Great Britain.

Manchester may not be the fanciest destination in Europe (especially during winter time) but for me the are quite a few interesting things: football, music and the recently established huge retro video game arcade.

So I decided to celebrate Finland's 101st independence day abroad and booked the flights for a long weekend. I spent four nights and about five days in Manchester and also made a day trip to Liverpool. As expected Manchester as a city was not so interesting but the activities made this trip a very enjoyable one. Would love to visit Arcade Club again!

Check out the photo gallery 

5.12.2018 Helsinki - Manchester:
Torstaille osuva itsenäisyyspäivä mahdollistaa pitkän viikonlopun ja pienen tauon jälkeen on aika suunnata taas muille maille. Englannissa on tullut käytyä lukuisia kertoja, mutta ainoastaan Lontoossa ja edellisestä reissusta sinnekin on jo kymmenisen vuotta. Manchester ei kaupunkina ole yhtä hohdokas kuin Lontoo, mutta perinteisempien nähtävyyksien sijaan kaupungista löytyy paljon mielenkiintoista tarjontaa urheilun ja kulttuurin saroilta. Oman reissuni ideana onkin tsekata pari tapahtumaa ja erityisesti kaupungista löytyvä maailman suurin retro-pelihalli, josta pitäisi löytyä kymmeniä 80-90 luvun videopelejä.

Varasin Finnairin lennot muutama kuukausi sitten ja kolmen tunnin siivu kustantaa n. 200€. Lentoajat ovat miellyttävät eli kumpaankin suuntaan kone lähtee alkuillasta. Kone on hieman kuluneen oloinen Embraer, jossa on vain 2*2 penkkiä per rivi. Tilaa on kyllä ihan kiitettävästi ja huutavia kakaroita ei tällä kertaa ole matkaseurana.

Manchesterin kentältä poistuminen tapahtuu todella nopeasti. Automaattinen passintarkastus on sujuvampi kuin Helsingissä ja ennen kuin tajuankaan, niin olen saapuneiden lentojen aulassa. Kaupunkiin on matkaa n. 15 km ja sinne pääsee sekä junalla että raitiovaunulla (metroa Manchesterissa ei ole). Valitsen näistä nopeamman vaihtoehdon eli junan, joka vie yhdelle Manchesterin suuremmista asemista noin 20 minuutissa.

Sää on yhtä ankea kuin Suomessakin, eli koleaa, harmaata ja sateista. Kävelen pimenevässä illassa läpi kaupungin ytimen reilun kilometrin verran asemalta hotellille. Ensivaikutelma tästä stadista on ruuhkainen – ei niinkään autojen vaan jalankulkijoiden vuoksi. Jengiä parveilee kaduilla yhtä paljon kuin Lontoossa tai jossain Aasian metropolissa. Ehkä osittain syynä tähän on jo orastava jouluruuhka ja lukuisat joulutorit, joiden myyntikojut ovat vallanneet useamman kadun?


Hotelli löytyy helposti ja käytän ensimmäistä kertaa saksalaisen Motel One – ketjua, joka on jonkunlainen keskitason budjettihotelli. Ei siis aivan halpaa, mutta ei myöskään erityisen kallista. Manchesterissa kolmen tähden hotellista saa pulittaa vähintään sata euroa per yö ja tämän motellin taksa on n. 90€ tasoa. Paikka osoittautuu hyvien palautteidensa mukaiseksi eli moderni, siisti ja hyvällä palvelulla varustettu majatalo on kyseessä.

Yksi tämän reissun teemoja on jalkapallo ja tätä lajiahan ei voi välttää Manchesterissa. Tänä iltana on ManU:n kotipeli, jossa vastassa on Arsenal. Tämä matsi pitää kokea jossain paikallisessa pubissa, joita luulisi löytyvän pilvin pimein. Pikainen kävely lähikortteleissa ei kuitenkaan johdata kuppilaan, jossa olisi töllötin, joten kysyn neuvoa hotellin respasta. Minut opastetaan kulman takana olevaan baariin, jossa kyllä kaljoitellaan mutta tv:tä ei ole.

Lähden harhailemaan kauemmaksi hotellilta ja ei mene kovinkaan kauan, kun vastaan tulee Black Lion -niminen pubi, jossa jalkapalloa tulee useamman tuutin täydeltä. Paikka on ehkä puolillaan ja mitään kovin fanaattista meininkiä ei ole havaittavissa. Peli on varsin viihdyttävä ja päättyy 2-2 pistejakoon. Itse olen menossa Old Traffordille paikan päälle parin päivän kuluttua, joten tämä oli hyvää tunnelmointia tulevaa peliä ajatellen.

Palaan hotellille ja ostan Tescosta iltapalaa. Parin tunnin aikaeron vuoksi sisäisen kelloni mielestä on jo nukkumaanmenoaika ja vetäydyn huoneeseen, vaikka kaupungin jouluvaloja olisi voinut ihmetellä vielä hetken. Ehtiihän tuota myöhemminkin…

6.12.2018 Manchester:
Itsenäisyyspäivämme on täällä tietenkin normaali työpäivä ja kaupungilla on täysi meno päällä, kun poistun hotellilta kello 11 maissa. Kävelen vähän matkaa eilisiä jälkiäni läpi joulutorien ja käyn hakemassa turisti-infosta perinteisen paperikartan. Nykyään tulee suunnistettua etupäässä kännykällä, mutta varmuuden vuoksi on hyvä olla paperinenkin kartta taskussa ja se on joka tapauksessa kätevämpi reittien suunnittelussa.

Saan turisti-infosta hyviä vinkkejä muutamaan kohteeseen pääsemiseksi ja lähden seuraavaksi tutustumaan lähistöllä oleviin kortteleihin, joista löytyy kaikenlaista alakulttuurihenkistä toimintaa ja paikallista Kallio-vibaa. Manchesterista on muutenkin turha hakea mitään lasiseinäisiä taloja: yleinen tunnelma on aika maanläheinen, rakennukset matalia ja tiilitaloja on kaikkialla. Tsekkaan pari levykauppaa, joissa riittää vinyyliä eri aikakausilta ja genreistä. Periaatteessa en osta enää lisää levyjä kokoelmaani, mutta mietin, pitäisikö tehdä poikkeus tästä säännöstä tällä reissulla…


Tänään pitää mennä käymään ManU:n kuuluisalla stadionilla eli Old Traffordilla paristakin syystä, vaikka itse peli on vasta lauantaina. Akuutein ongelma on saada lippu (siis paperilippu)! Vaikka liput ostetaan verkosta, niin täällä suositaan edelleen perinteisiä kotiosoitteeseen lähetettäviä tikettejä. Tämä lähetys ei tietenkään saapunut, ennen kuin olin jo lähtenyt reissuun ja joudun siis hakemaan uuden lipun stadionilla olevasta toimistosta. Tämä onnistuisi varmaan pelipäivänäkin, mutta ruuhkat voivat olla melkoiset. Lisäksi haluaisin käydä opastetulla stadionkierroksella, joita taas ei ymmärrettävistä syistä tehdä pelipäivinä.

Stadionille pääsee useammalla kulkuvälineellä ja valitsen tällä kertaa ”lontoonbussin” eli double deckerin, joita tästäkin kaupungista löytyy. Matka etenee hitaasti ja kestää puolisen tuntia. Stadion on helppo löytää ja ensivaikutelma ei ole niin mahtipontinen, kuin olisin ehkä odottanut. Mitään ”vanhaa” tässä areenassa ei ole, sillä stadionia on laajennettu lukuisia kertoja ja on vaikea arvioida, miltä aikakaudelta eri osat ovat. Lipputoimisto löytyy helposti ja saan parissa minuutissa paperilipun käteeni.


Stadionkierros on alkamassa kymmenen minuutin kuluttua ja liityn reilun parinkymmenen henkilön joukkoon, joka kiertää oppaan johdolla noin tunnin verran tätä ”unelmien teatteria” (joka on siis yksi Old Traffordin kutsumanimi). Opas on hauska harmaahapsinen heppu nimeltään Dave ja ukkeli on selkeästi fanittanut punaisia jo useita kymmeniä vuosia. Opastus on varsin humoristista ja kilpailevat seurat saavat melkoista ripitystä. ManU:n viime vuosien heikkoa menestystä ja kaupallistumista ei kuitenkaan ymmärrettävistä syistä kritisoida. Kierroksen ohjelma ei juurikaan poikkea muista vastaavista rundeista eli kaikki oleellinen pukuhuoneista pelikenttään tulee kyllä nähtyä.

Kierroksen jälkeen tutustun vielä ManU:n museoon, josta saa hyvän kuvan siitä, kuinka pitkä ja värikäs historia tällä jengillä on. 90-luvun menestyksen vuosia hehkutetaan vähintäänkin riittävästi ja tietenkin löytyy myös valtava määrä seuran aikaisempia vaiheita esittelevää aineistoa. ManU:n faniroinaa myyvä kauppa on valtavan kokoinen ja kertoo karua kieltään siitä, mitä käytännössä vaaditaan maailman rikkaimmaksi jalkapalloseuraksi pääsemiseksi. 

Poistun stadionilta ja yritän löytää spårapysäkin. Tämä osoittautuu hankalaksi, sillä stadionin nimeä kantava pysäkki on itse asiassa lähes kilometrin päässä pääkallonpaikalta. Löydän pienen harhailun jälkeen toisen linjan pysäkin ja lähden kohti keskustaa. Ratikalla ajelua on edessä vielä n. 15 pysäkinvälin verran, sillä tämän päivän kohokohta löytyy Manchesterin ulkopuolelta Bury-nimisestä paikasta.
Raitiovaunu kuljettaa määränpäähän hitaasti, mutta varmasti ja löydän itseni pikkukaupungilta vaikuttavasta paikasta. Noin mailin päässä linjan päätepysäkistä pitäisi sijaita Arcade Club, joka on siis tuo mainitsemani vanhoihin videopeleihin keskittynyt kompleksi. Paikan sijainti on kyllä aika syrjäinen, mutta Googlen ja puhelimen navigaattorin avulla perille on helppo löytää. Pelihalli sijaitsee vanhassa tiilirakennuksessa ja on lähes mahdotonta löytää ilman ohjeita – sen verran huomaamaton on tuo mesta.

Maksan 16 punnan pääsymaksun, jolla pääsee rakennukseen kumpaankin kerrokseen. Toisen teemana on 90-luku ja toinen taas sisältää itseäni eniten kiinnostavan 80-luvun tarjonnan. Käyn nopeasti skannaamassa uudemmat pelit, jotka edustavat itselleni aika vierasta japanilaista tanssipeli yms -osastoa. Kiipeän yhden kerroksen ylemmäksi, jossa minua odottaa hämmentävä näky: suuri hämärä huone, jossa on varmaan 100 kpl peliautomaatteja. Meteli on korvia huumaava ja koen heti flashbackin lapsuudestani – en muistanutkaan miltä tällainen ison pelihallin kakofonia kuulostaa!


Väkeä on aika vähän, mutta se on vain hyvä asia, sillä kaikkia pelejä saa pelata ilman jonotusta. Ja niitähän riittää: tarjolla on lähes kaikki oleelliset pelit tuolta aikakaudelta mitä muistan. Vain pari eksoottisempaa omaa suosikkiani puuttuu, mutta se ei menoa haittaa. Pelejä on niin paljon, että yhdessä illassa ei millään ehdi pelata kuin muutamia niistä kunnolla. Olo on kuin pikkupoikana karkkikaupassa (tai Linnanmäen pelihallissa) ja tulee oikein tippa linssiin, kun vihdoin noin 30 vuoden tauon jälkeen pääsee hakkaamaan näitä klassikoita aivan alkuperäisillä (ja hyväkuntoisilla) laitteilla.

Bomb Jack, Bubble Bobble, Galaga, Gorf, Phoenix, Gyruss, R-Type, Pole Position, Dig Dug, Afterburner, Defender – siinä listaa niistä peleistä, joita ehdin pelailla. Vanhoja taitoja on kyllä tullut hiottua emulaattoreilla, mutta kyllä näillä peliautomaateilla pelaamisen fiilis on vain aivan omanlainen! Teen high scoret useammassa pelissä eli ihan kovin aktiivisia harrastajia ei ainakaan tänään ole paikalla. Asiakkaat ovat kaikenikäisiä: osa ei varmaan ole edes syntynyt silloin kun näitä helmiä ensi kertaa pelattiin ja osa on taas selkeästi vanhoja konkareita pelihalleissa. Vietän yli neljä tuntia pelaten lähes tauotta ja poistun kädet kipeänä vähän ennen yhtätoista, jolloin paikka sulkeutuu. Tänne täytyy tulla vielä toiseen kertaan! Ajan ratikalla takaisin keskustaan ja suuntaan hotellille Tescon kautta. Aika pitkä, mutta antoisa päivä takana…

7.12.2018 Manchester ja Liverpool:
Tänä viikonloppuna ei tule juurikaan oleiltua hotellissa, eikä se ole tarkoituskaan. Tänään on ohjelmassa päiväretki naapurikaupunkiin eli Liverpooliin, jonne pääsee junalla alle tunnissa. Junat eivät Englannissa ole mitään luotijunia, vaan sellaisia paikallisjunan oloisia hitaammin kiirehtiviä pelejä. Juna lähtee Piccadillyn asemalta, joka tuli tutuksi jo ensimmäisenä iltana. Ostan noin 20 puntaa kustantavan meno-paluulipun ja hyppään junaan.

Maisemat ovat aika perinteisen brittiläisiä ja onneksi tänään paistaa aurinkokin. Juna ei tee kuin muutaman stopin ja olen Liverpoolissa noin kello 12 maissa. Ensivaikutelmat tästä stadista ovat positiiviset: tunnelma on vähemmän hektinen kuin Manchesterissä ja rakennukset ovat ehkä astetta tyylikkäämpiä. Heti aseman lähistöllä on useampi aika vaikuttavan oloinen kolossi jostain 1800-luvulta. Käyn kirjastosta löytyvästä turisti-infosta hakemasta kartan ja suuntaan heti kohti Liverpoolin satama-aluetta, josta löytyy suurin osa turisteja kiinnostavista kohteista.


Keli on siis aurinkoinen, mutta kaupungin kaduilla ja varsinkin satamassa puhaltaa todella kova tuuli. Liverpoolin ydin on aika kompaktin oloinen, mutta nähtävää riittäisi useammallekin päivälle. Tänään aikani on varsin rajallinen, joten päätän käydä vain parissa kiinnostavimmassa kohteessa. Jos pitää mainita yksi asia, josta Liverpool on kuuluisa, niin se on tietenkin The Beatles. Bändistä onkin otettu kaikki mahdollinen irti turismin kannalta ja erilaisia aiheeseen liittyviä virallisia ja vähemmän virallisia nähtävyyksiä löytyy paljon. Se kuuluisin näistä lienee The Beatles Story – museo, jonka haluan itsekin nähdä, vaikka en mikään erityisen suuri bändin fani olekaan.

Museo löytyy yhdestä sataman makasiineista ja sisäänkäynnin edessä on suuri lauma aasialaisia räpsimässä kuvia. Valitettavasti tämä poppoo tunkee sisään juurikin samaan aikaan ja saan väistellä hetken aikaa sellaista selfieiden räpsimistä, joka tuo mieleen alakouluikäiset. Onneksi tämä jengi ei jaksa syventyä itse näyttelyyn ja hetken kuluttua saan tutustua rauhassa museoon. Paikan idea on museon nimen mukaisesti esitellä Beatlesin tarina kronologisesti. Käytännön toteutus perustuu audioguideen, jonka kanssa kävellään läpi n. 25 eri kohteen, jotka kattavat bändin koko uran aina 50-luvulta hajoamiseen ja jäsenten tekemisiin Beatlesin jälkeen.


Mielenkiintoisimpia juttuja ovat Cavern-klubin rekonstruktio ja bändin vaiheet levyttäväksi artistiksi. Myös hippiaikoihin liittyvät tarinat ovat kiintoisia. Täytyy myöntää, että tunsin Beatlesin aika heikosti ennen tätä visiittiä! Paikasta löytyy arvatenkin myös kauppa, josta voisi ostaa vaikka Beatles-pipon. Jätän kuitenkin ostokset tekemättä, sillä en kuitenkaan kääntynyt faniksi ainakaan vielä…

Lähistöllä sijaitsee toinen museo, joka vaikuttaa myös kiinnostavalta eli orjuuteen keskittyvä museo. Enpä muista vastaavassa koskaan käyneeni ja paikkaan liittyy ilmeinen dark tourism – viba, joka on aina vetänyt allekirjoittanutta puoleensa. Syy miksi moinen paikka on Liverpoolissa liittyy tietenkin historiaan: ilmeisesti aika moni orjakauppias on ollut lähtöisin Liverpoolista (vaikka varsinainen kauppa käytiin Etelä- ja Pohjois-Amerikoissa).

Museo ei osoittaudu niin kiinnostavaksi kuin oletin, vaan kyseessä on vähän sekavaksi jäävä kokoelma afrikkalaisia esineitä, katkelmia historiasta ja yleistä menneiden aikojen pahuuksien kritisointia. Orjuuden lopettamiseen liittyvä stoori jää aika puutteelliseksi ja siitä sekä orjakapinoista olisi ollut mielenkiintoista kuulla lisää. Mutta ainakin museo oli ilmainen, kuten moni muukin Englannissa. 

On aika lähteä takaisin kohti rautatieasemaa. Aseman nurkilla on jonkunlaiset joulumarkkinat, joilta löytyy erilaisia ruokakojuja. Yksi niistä myy perinteisiä englantilaisia piiraita, joihin laitetaan yhtä lailla perinteistä christmas puddingia. Piiras osoittautuu aika etovaksi – tai oikeastaan lähinnä mauttomaksi enkä innostu jouluvanukkaasta. Kaloreja on kuitenkin sen verran paljon, että taas jaksaa muutaman tunnin.

Otan seuraavan junan takaisin Manchesteriin, joka osoittautuu aamuista hitaammaksi ja lähes kaikilla väliasemilla pysähtyväksi. Pääsen kuitenkin hyvissä ajoin Manchesteriin, jossa on vielä ohjelmaa illaksi eli Madnessin konsertti paikallisessa areenassa. Madnessin nyrjähtänyt ska on aina jollain oudolla tavalla viehättänyt minua, mutta enpä ole koskaan nähnyt bändiä livenä (eikä keikkoja taida juurikaan olla saarivaltion ulkopuolella). Konserttipaikka on surullisen kuuluisa Manchester Arena, joka siis muistetaan Ariana Granden konsertin jälkeisestä terrori-iskusta vuonna 2017.

Konsertin alkamisajankohta on epäselvä ja heti paikalle päästyäni arvaan, että keikka ei ala aivan pian. Jengiä valuu hiljakseen sisään ja paikka tuntuu tyhjältä. Ihmiset ryystävät innokkaasti kaljaa, jota saa kantaa myös katsomoon (toisin kuin Suomessa). Ihmettelen aluksi fetsejä, joihin moni on pukeutunut, kunnes tajuan, että ne ovat bändin faniroinaa. Fetsin tarina jää hämäräksi, mutta päätän myöhemmin itsekin ostaa sellaisen matkamuistoksi.


Keikan alku tapahtuu lopulta vasta yhdeksän maissa ja sitä ennen minulle tuntematon lämppäri The Fratellis soittaa jotain hieman ohisektoriin menevää rokkia. Tupa alkaa täyttyä ja tunnelma on varsin ”brittiläinen”. Aika paljon on ”vanhempaa” väkeä ja Wayne Rooneyn oloisia 100-kiloisia köriläitä riittää. Väki on aika päissään, mutta kuitenkin käyttäytyy ainakin vielä hyvin… Madness avaa heti muutamalla takuuvarmalla hitillä ja yleisö laulaa ja tanssii heti mukana. Meininki on kyllä tyypillistä Hartwall Areenan keikkaa huomattavasti riehakkaampi varsinkin keikan loppua kohti. Aikamoista yhteislaulua on tiedossa, kun bändi veivaa suurimmat hittinsä aivan setin lopussa!

Bändi on kyllä kovassa tikissä ja lähes 10-miehinen kokoonpano torvisektioineen toimii mainiosti. Nautin näkemästäni ja kuulemastani täysillä eikä nautintoa vähennä edes vieressäni istunut perheenäiti, joka kaataa kaljat takilleni ennen kuin sukeltaa edessä olevaan penkkiriviin! Poistun kävellen kohti hotellia ja fiilistelen vielä hetken huoneessani ennen kuin on kello onkin kaksi…

8.12.2018 Manchester:
Lauantaina herään sateen ropinaan eli perinteisen brittiläinen sää vaan jatkuu ja tänään on ikävä kyllä the match day. Iltapäivällä on siis ohjelmassa Valioliiga-ottelu ensimmäistä kertaa paikan päällä – toivottavasti sade lakkaa ennen sitä! Käyn kaupungilla pyörähtämässä ennen peliä ja huomaan ruuhkien vain pahentuneen, kun ihmiset tungeksivat näin viikonloppuna joulutoreille ja tavarataloihin. Käyn katsastamassa Manchesterin katedraalin, joka on ihan kiinnostava goottilaista mallia edustava pyhättö. Sisällä urkuri soittelee komeaa pillistöään.

Syön lounaan jossain hyvin perinteisen oloisessa pubin ja ravintolan yhdistelmässä, jossa tilaan tietenkin fish & chipsit. Mättöjen jälkeen menen käymään hotellilla ja jatkan pienen tauon jälkeen kohti Old Traffordia. Tällä kertaa matka taittuu spåralla, joita menee varsin tiheään. Stadionin pysäkin vieressä on pari pubia, joista kuuluu yleistä älämölöä ja laulantaa eli fanit ovat selvästikin virittäytymässä pelin tunnelmaan.

Muuten tunnelma on aika rauhallinen eikä mitään huligaaneja tai muita häiriötekijöitä ole havaittavissa. Seuraamalla väkijoukkoja on helppo löytää perille ja tunnelma tiivistyy stadionin ympäristössä. Vaikka väkeä on paljon, niin stadionille pääsee sisään nopeasti. Turvatarkastus hoituu tehokkaasti ja olen sisällä n. 45 min ennen peliä. Jengi tungeksii kahvi- ja kaljaostoksille. Lisäksi on tarjolla englantilaiseen tapaan erilaisia piiraita, jotka ovat tietenkin ManU:n väreihin brändättyjä. Katsomossa on vielä hiljaista.

Päivän peli on Fulhamia vastaan ja tämä seura on tällä hetkellä Valioliigan viimeisenä eli mitään erityisen tiukkaa matsia on turha odottaa. ManU on jumittunut sarjataulukon keskivaiheille ja kärki tuntuu karanneen jo ratkaisevan kauas. En siis odota mitään ihan maagista tunnelmaa näistä syistä ja odotukseni osoittautuu todeksi, kun peli alkaa kello kolmelta. Istun aika lähellä Stretfordin päätyä, jossa suurin osa innokkaimmista faneista on. Mitään varsinaista kilpalaulantaa ei ole havaittavissa, vaikka ajoittain yleisöstä lähteekin ihan kiitettävä määrä mölyä. Mutta välillä tuntuu, että jopa HJK:n päädyssäkin on enemmän elämää!


Peli ratkeaa aikaisessa vaiheessa ja puoliajalla ManU johtaa jo 3-0. Fulham pääsee vielä kaventamaan pilkusta, mutta sen jälkeen vieraat saavat punaisen kortin ja peli on käytännössä ohi. ManU:n fanit alkavat valua stadionilta pois hyvissä ajoin ja pelin päätös on melkoinen antikliimaksi, kun katsomot ovat jo puolityhjiä. Lisäksi tunnelmaa pilaa takanani istuva kakaralauma, jota ei peli juuri kiinnosta, vaan tenavat keskittyvät lähinnä kiljumaan ja potkimaan istuimia. Tämä matsi ei siis jää historiaan, mutta kokonaisuutena oli ihan kiintoisaa kokea tämä legendaarinen stadion. Mutta jotenkin hajuton ja mauton fiilis ManU:sta vaan jäi!

Seuraan ihmismassoja raitiovaunupysäkille, jossa saa jonkun aikaa jonotella, että mahdun ratikkaan. Ajelen muutaman pysäkinvälin kuin täydessä sillipurkissa ja vaihdan toiseen spåraan. Illan ohjelmassa on vielä toinen visiitti Arcade Clubille eli ajelen taas päätepysäkille Buryyn asti. Klubilla menee taas reilut neljä tuntia kuin siivillä ja pisteitä peleissä tulee enemmän kuin eilen eli harjoitus tekee mestarin… Bongaan vielä yhden klassikon, joka jostain syystä meni ohi eilen eli Rainbow Islandsin: aivan loistava peli, joka ei ole vanhentunut juuri ollenkaan… Poistun vähän ennen kuin pelisali sulkeutuu kello yhdeltätoista ja olen hotellilla puolen yön maissa.

9.12.2018 Manchester - Helsinki:
Sunnuntai on vaihteeksi aurinkoinen päivä ja ehdin vielä viettää aikaa kaupungilla ennen kuin lentoni lähtee alkuillasta. Syön myöhäisen aamiaisen Taco Bellissä ja lähden tsekkaamaan kansallisen jalkapallomuseon, joka sijaitsee varsin vaikuttavassa lasiseinäisessä rakennuksessa. Museo on ilmainen ja sisään pääsee jonottamatta. Paikan anti on lievä pettymys – varsinkin käytyäni aiemmin Sao Paulon jalkapallomuseossa, joka oli kertakaikkisen hieno paikka. Nimensä mukaisesti tämä museo keskittyy vain brittiläiseen futikseen, eikä muista maista tai MM-kisoista mainita juuri mitään. Toisaalta brittifutiksenkin historia jää jotenkin pirstaleiseksi ja museosta tuntuu puuttuvan se kuuluisa punainen lanka. Ja täytyy myöntää, että oma tietämykseni on sen verran puutteellinen, että moni paikallinen stara ja heihin liittyvät tarinat menevät vaan ohi…


Käytän viimeiset pari tuntia kaupungilla muutaman matkamuiston ostamiseen. Joulutorit jätän väliin ja päätän hankkia aina toimivia tuliaisia eli t-paidan + pari levyä. Yhdestä pikkuputiikkien täyttämästä ”tavaratalosta” löytyy tyylikäs FAC51 / Hacienda – paita eli Manchesterin legendaarisimman klubin nimeä kantava vaate. Lisäksi ostan pari vinyyliä levyhyllyyni (vaikka periaatteessa olen lopettanut kokoelmani kartuttamisen).

Tungos alkaa taas ahdistamaan ja on joka tapauksessa aika lähteä lentokentälle. Menen sinne tällä kertaa raitiovaunulle, joka kestää kyllä ikuisuuden. Onneksi on aikaa ja näen samalla Manchesterin esikaupunkialueet, jotka vaikuttavat jotenkin sympaattisilta lukuisine tiilestä tehtyine rivitaloineen.

Kentällä on Lontoon tyyliin todella tiukat turvatarkastukset, joissa menee yllättävän paljon aikaa. Ehdin käydä sopivasti vielä Burger Kingissä syömässä ennen kuin lähtöportti aukeaa. Koneessa on hieman väljempää kuin tänne tullessa ja matka menee miellyttävästi ilman vieruskaveria. Monta mielenkiintoista juttua tuli nähtyä ja tehtyä n. 5 päivän aikana eli siinä mielessä onnistunut reissu. Mutta jos ei olisi ollut ohjelmassa konserttia, futismatsia ja videopelejä, niin Manchesterissa olisi voinut käydä aika pitkäksi ja ihmispaljous alkaa ahdistamaan toden teolla…

Back to www.acidkainen.net home page