Chile - November 2017

I spent the final weeks of my tour almost entirely in Chile (except for the short trip to Perito Moreno glacier in Argentina). I took several flights because distances are huge in this "skinny" (and tall) country. First I continued exploring the southernmost parts of the continent and after that I headed all the way to northern Chile to see the magnificient desert of Atacama. I took another flight to the capital and after a quick pit stop it was time to make the long journey to Easter Islands - a place that had been on my to-do list for a while. Rapa Nui was truly amazing and after several days there it was time to fly back to Santiago and start preparing for the long way home...    

Places visited:
  1. Punta Arenas
  2. Puerto Natales / Torres del Paine
  3. El Calafate (Argentina)
  4. Punta Arenas
  5. IquIque
  6. Calama 
  7. San Pedro de Atacama
  8. Calama
  9. Santiago
  10. Easter Islands
  11. Santiago

Check out the photo galleries: Chile: part 1 / part 2 and Argentina / part 3


24.10.2017 Ushuaia – Punta Arenas:
Tänään on aika vaihtaa maisemaa ja myös maata eli edessä on reilun kymmenen tunnin bussimatka Chilen puolelle. Bussi lähtee 7.30 ja perillä pitäisi olla joskus ennen pimeän tuloa – riippuen rajoilla menevästä ajasta. Linnuntietä matka Punta Arenasiin ei näytä kovin pitkältä, mutta tie kiertää pitkä lenkin vuorien ympäri ja matkaa tule useita satoja kilometrejä.

Bussi on viimeistä paikkaa myöten täynnä ja matka on odotetun tylsä. Maisemat ovat välillä hienoja, mutta on myös pitkiä pätkiä, joiden aikana ikkunasta näkyy vain jonkunlaista aroa tai suota. Rajanylitykset menevät kohtuullisen sujuvasti, leimat napsahtavat passeihin täälläkin ilman kyselyjä. Chileen mennessä pitää vaihteeksi täyttää joku kyselykaavake, jonka bussikuski toimittaa eteenpäin. 


Tästä päivästä ei juurikaan jää paljon muistikuvia, sen verran tasaisen tylsää on bussikyyti. Asutusta on todella harvassa eli tunnelma on vähän kuin Lapissa ajelisi. Viimein kellon ollessa yli kuuden alkaa näkyä taas asutusta ja Punta Arenas alkaa häämöttämään edessä. Kyseinen kaupunki taitaa olla Etelä-Amerikan eteläisen kärjen suurin asutuskeskus, jossa on väkeä saman verran kuin Espoossa. Ero Ushuaiaan onkin huomattava, mutta ei tämäkään paikka miltään metropolilta vaikuta!

Huomaan, että en ole ladannut puhelimeeni Chilen karttoja ollenkaan ja hotellin paikallistaminen vaatii pienen pitstopin kahvilassa, josta löytyy toimiva verkkoyhteys. Kartat latautuvat tuskallisen hitaasti ja hotellikin on itse asiassa vain puolen kilometrin päässä. Mesta on aika vaatimaton, mutta siisti. Jätän kaupunkiin tutustumisen huomiselle ja käyn syömässä Lonely Planetin suosittelemassa paikassa. Hyvää lammasta, jota väittävät haudutetun viiden tunnin ajan. Ruoan tilaus ei onneksi kestä niin kauan!

25.10.2017 Punta Arenas – Puerto Natales:
Tänään on syntymäpäiväni ja vietän tätä juhlaa vaihteeksi matkailun merkeissä. Mitään erityisiä seremonioita ei ole mielessäni, vaan päivän ohjelmassa on Punta Arenasiin tutustumista ja myöhemmin lyhyehkö siirtymätaival seuraavaan kohteeseen. En ajatellut käyttää tähän kaupunkiin kuin muutaman tunnin, sillä kartoitukseni perusteella mitään erityisen kiinnostavaa ei Punta Arenasista löydy. Kaupunki vaikuttaakin joltakin paikalliselta Kouvolalta – jotenkin mitäänsanomaton paikka vailla mitään erityisen omaperäistä tunnelmaa. Fiilis on kuin pikkukaupungissa, sillä rakennukset ovat matalia ja meno kaduilla vaikuttaa kiireettömältä.


Kiertelen keskustan kortteleja, mutta ne eivät tarjoa mitään kovin mieleenpainuvia elämyksiä. Suuntaan seuraavaksi hautausmaalle, joka mainitaan monessa paikassa yhtenä kaupungin päänähtävyyksistä. Mikään Buenos Airesin kalmiston veroinen paikka ei kuitenkaan ole kyseessä, vaan paikka on huomattavasti vaatimattomampi. Ihmettelen hautojen koristelua kaikenlaisella muovisen oloisella roinalla kuten nukeilla ja löytyypä yhdeltä haudalta pyöräilevä jäniskin!

Palaan keskustaan ja käyn syömässä hampurilaisen jossain pikaruokalan oloisessa paikassa. Kello lähenee kahta ja on aika suunnata kohti bussiasemaa (tai yhteen kaupungin lukuisista pienistä bussiterminaaleista) ja jatkaa matkaa kohti Puerto Natalesia, jossa olisi tarkoitus olla useampi yö. Bussikyyti kestää kolmisen tuntia ja tämäkin dösä tulee aivan täyteen – bussit ovat olleet koko reissun ajan aivan loppuunmyytyjä ja usein ei seuraavaan vuoroon ole edes saanut lippuja.

Puerto Natales on taas aivan erilainen kaupunki. Se on ennen kaikkea tukikohta Torres del Painen kansallispuistoon suuntaaville turisteille ja sen kyllä huomaa. Goretex-väkeä on vielä enemmän kuin Ushuaiassa ja retkien tarjoajia riittää myös joka lähtöön. Olen buukannut taas halvan majatalon booking.comista ja kävelen ensi töikseni noin reilun kilometrin matkan kaupungin laitamilla olevalta bussiterminaalilta majapaikkaani. Juan-niminen isäntä ottaa minut vastaan ystävällisesti ja briiffaa mahdollisista retkistä kansallispuistoon.


Käyn pikaisesti katsomassa kaupungin pääkatua, jonka varrelta löytyy suurin osa vierailijaa kiinnostavista asioista, kuten kaupat, matkatoimistot ja ravintolat. Käyn syömässä cevicheä ja paistettua kalaa muuten ihan viihtyisässä ravintolassa, jossa kuitenkin meluaa suuri joukko jenkkejä. Nämä tyypit harvoin osaavat olla hiljaa tai puhua muusta kuin itsestään… Käyn vielä supermarketissa ostamassa evästä tulevien päivien reissuille ja joudun raahaamaan ne valtavassa laatikossa majataloon, sillä jostain syystä muovikasseja ei ole tarjolla!

26.10.2017 Puerto Natales & Torres del Paine:
Tänään on taas patikointipäivä ja onneksi keli näyttää kohtuullisen hyvältä ainakin vähän ennen seitsemää aamulla, kun lähden kohti bussiasemaa. On vähän lämpimämpää kuin Ushuaiassa eli pipoa ja pitkiä kalsareita ei onneksi enää tarvita. Torres del Painen kansallispuistossa vierailua ei ole tehty erityisen helpoksi, sillä puistoon on Puerto Natalesista yli 100km matka. Kansallispuiston alueella on pari erittäin kallista hotellia ja useampi leiri, joista voi varata teltta- ja petipaikkoja useamman päivän retkiä varten. Aika moni tekeekin 3-5 päivän vaelluksen puistossa tai oleilee reilusti yli 200€ / yö maksavissa hotelleissa.

Päiväretket ovat toki mahdollisia ja kuuluisin niistä on ”Tornipolku” eli koko päivän vaellus puistolle nimensä antaneille tornimaisille vuorille. Tämä reitti on myös minun kohteeni tänään – säävarauksella tosin. Jos on kovin pilvistä, niin vuoria ei välttämättä näe ollenkaan ja tämän vuoksi b-suunnitelmana on katsastaa joku toinen polku ja palata vuorille vähemmän pilvisenä päivänä. Taivas on puolipilvinen, kun saavun kansallispuistoon ja päätän ottaa riskin eli suunnistaa kohti torneja. Ainakaan ei sada ja ilma on aika lämmin. Jengiä saapuu puistoon useampi bussilastillinen ja aluksi kaikki marssitetaan ostamaan lippu, katsomaan puiston säännöistä kertova video ja kaikille annetaan myös kartta käteen. Sitten Towers Trailille suuntaajat ohjataan toiseen bussiin, jolla ajellaan viitisen kilometriä polun lähtöpisteeseen.

Reitti alkaa kevyellä marssilla tasaisella maalla, mutta heti tämän alkulämmittelyn jälkeen alkaa melkoinen kipuaminen jyrkkää rinnettä pitkin. Polku on märkä ja kivinen, mutta ei sentään sellaista mutaa kuin Laguna Esmeraldalle vievä reitti. Porukkaa on liikkeellä kuin Karhunkierroksella eli mitään yksin vaeltamisen iloa ei tällä reitillä tule kokemaan. Maisemat paranevat koko ajan samalla kun korkeuskäyrät kohoavat. Ensimmäisen nousun jälkeen polku seurailee kanjonissa virtaavaa puroa ja polulta on hienot näkymät sekä alas kanjoniin, että joka suunnassa näkyville vuorille…


Maasto tasoittuu ja hetken ajan polku menee alamäkeä kohti ensimmäistä välietappia eli yhtä kansallispuiston lukuisista leireistä. Pidän leirissä ensimmäisen tauon ja huomaan kävelleeni jo kaksi tuntia. Otan takin pois, sillä päivä on lämmin ja maasto on sen verran haastavaa, että hikihän tällä retkellä tulee. Syön hetken eväitäni, kunnes jatkan eteenpäin. Seuraava väli on selkeästi ensimmäistä pätkä helpompi aika tasainen useamman kilometrin osuus, joka kulkee suurilta osin metsässä. Vedän tämän välin huomattavasti alle kartan ”ihanneajan” ja huomaan ilokseni, että kunto tuntuu kestävän varin hyvin tällaista reipastahtista menoa ja kukaan ei edes tule takaa ohitseni!

Pidän taas tauon ennen viimeistä vain kilometrin mittaista osuutta, johon pitäisi mennä noin 45 minuuttia aikaa. Tämä on reitin rankin osuus ja kilometrin matkalla noustaan korkeussuunnassa noin 400 metrin verran eli melkoisen jyrkästä noususta on kyse. Reitti kulkee osittain puron pohjaa pitkin ja välillä liikutaan hieman vaarallisen oloisten irtokivien päällä. Tämä osuus on kyllä kieltämättä melkoisen fyysinen ja joudun kyllä vetämään henkeä useammankin kerran. Kuntokäyrä on kyllä edelleen nousussa ja vuosi sitten lähes 20 kiloa painavampana olisi ollut turha haaveilla tästä retkestä!


Koko vaelluksen varsinainen kohde eli näkymä ”torneille” ja niiden alla olevalle turkoosin väriselle järvelle antaa odottaa itseään aivan viime metreille asti. Lopussa ryynääminen palkitaan ja edessäni avautuu kyllä melkoinen postikorttinäkymä. Valitettavasti tornit ovat kuitenkin suurilta osin pilvien peitossa, vaikka taivas on edelleen osittain sininen. Hienoa näkymää pilaa myös valtava väenpaljous, joka tungeksii järven rannalla valokuvauspuuhissa. Porukkaa on paikalla varmaan sata ihmistä ainakin eli on tämä aika suosittu vaellus…

Minulla pitäisi olla aikaa ainakin tunti huipulla oleiluun ja etsin hieman rauhallisemman istumapaikan ja syön taas eväitäni ja tankkaan nestettä. Onneksi samalla tornit peittävä pilviverho alkaa rakoilemaan ja puolen tunnin kuluttua näkymä on lähes esteetön eli saan lopulta kunnon kuvat noista mahtavista kivipaasista. Olisipa tässä paikassa yksin hiljaisuudessa – on kyllä melkoinen hässäkkä päällä varsinkin, kun huomioi kuinka hankalaa tänne on päästä.

Kello lähestyessä puoli neljää on aika lähteä palaamaan takaisin. Uskoisin paluumatkan sujuvan nopeammin, sillä suurin osa reitistä on alamäkeä ja näinhän asia onkin. Pidän muutaman lyhyen tauon matkan varrella ja ohittelen aika paljon ”hitaampaa liikennettä”. Jalat ovat kyllä aika finaalissa, kun saavun vihdoin viimeiselle parin kilometrin tasaiselle osuudelle. Olipahan hieno retki kyllä ja näitä näkymiä ei turhaan kehuta. Porukkaa olisi toki voinut olla vähemmän, mutta toisaalta Chilen kesällä sitä on vielä enemmän? Bussit ovat täynnä väsyneen näköistä porukkaa ja päätän pitää huomenna suosiolla lepopäivän. Aktiivisuusrannekekin näyttää lähes 400%:n päivää eli neljä kertaa päivittäisen suosituksen verran on tullut liikuttua ja kilometrejä lienee mittarissa lähemmäksi 25.

Olen elänyt koko päivän hedelmillä, suklaalla ja energiapatukoilla, joten kunnon ruoka-annos ravintolassa on välttämättömyys ennen suihkussa käyntiäkin. Majatalon lähistöltä löytyy kodikkaan oloinen pieni ravintola, jossa on kyllä erinomaisen hyvä palvelu. Ruoka on hyvää eivätkä löyhkäävät ja märät vaatteenikaan tunnu häiritsevän! Pikaisen ruokailun jälkeen painelen majataloon ja suihkuun. Onneksi vesi on lämmintä ja tulee riittävällä paineella. Lihaksia kivistää lähes yhtä paljon kuin joskus aikanaan maratonin juostuani…

27.10.2017 Puerto Natales:
Jalkoja särkee edelleen, kun herään ihan hyvin nukutun yön jälkeen. En kuitenkaan tunne mitään epänormaaleja kipuja, vaan sellaista äärimmäisen fyysisen rasituksen jälkeen asiaan kuuluvaa lihaskipua ynnä muuta aristusta… Tänään en aio poistua Puerto Natalesista eivätkä seuraavien päivien suunnitelmat muutenkaan ole oikein kirkastuneet.

Lähden puolen päivän maissa käymään kylillä ja yritän selvittää paria optiota tuleville päiville. Kansallispuistolippu olisi voimassa vielä huomenna, joten samalla rahalla voisi tehdä vielä toisen visiitin. Kansallispuistossa olisi yksi tämän alueen lukuisista jäätiköistä, joka voisi olla käymisen arvoinen kohde. Kyselen aiheesta turisti-infosta ja yhdestä matkatoimistosta ja tämä reissu vaikuttaa hieman hankalalta ja potentiaalisesti kalliilta. Jäätikölle pääsisi vaikka kävelemäänkin, mutta tällainen reissu vaatisi yöpymisen yhdessä kansallispuiston leireistä. Yöpaikan saamisesta ei ole varmuutta, sillä kyseistä leiriä hallinnoiva matkatoimisto on tänään kiinni jonkun paikallisen vapaapäivän vuoksi.


Jäätikköjä löytyy kyllä muualtakin ja selvitän myös pari muuta vaihtoehtoa. Joku paatti tekisi retkiä jossain kansallispuiston tuntumassa olevalle jäätikölle, mutta suolainen lähes 150 euron hinta ei innosta. Alan kehitellä ajatusta pienestä visiitistä Argentiinan puolelle, josta löytyy yksi Etelä-Amerikan kuuluisimmista jäätiköistä eli Perito Moreno – niminen luonnonihme. Tämä retki onnistuisi jopa päiväkeikkana, mutta vaatisi noin 800km bussissa istumista, joka on kyllä aivan liikaa. Toki tämän reissun voi tehdä omatoimisesti siten, että yöpyy Argentiinan puolella kaksi yötä ja palaa sitten takaisin.

Kun sääennustekin näyttää sadetta huomiselle, niin päätän lähteä käymään Argentiinassa vielä kerran. Bussimatka on taatusti puuduttava, mutta sadepäivänä ei olisi muutenkaan mitään erityistä tekemistä (jos nyt siis sataa). Ostan siis lipun aamubussiin, joka lähtee taas epäinhimilliseen aikaan eli 7.30. Suunnitelma seuraaville päiville on siis selvä ja juhlistan sitä syömällä guanaco-pihvin – kyseessä on siis yksi lukuisista laaman sukuisista elukoista, joita olen nähnyt viime päivinä bussin ikkunoista. Pihvi on erittäin maukas ja sokkotestissä luulisin kyseistä lihaa todennäköisesti lampaaksi, tosin selkeä riistan aromi on myös havaittavissa.

28.10.2017 Puerto Natales – El Calafate (Argentina):
Aamulla sataa eli tällä kertaa ennuste oli oikeassa ja olen tyytyväinen, että en lähtenyt kansallispuistoon. Kävelen bussiasemalle, jossa odottaa lähes täysi bussi. Tosin muutama paikka jää tyhjäksi ja saan vaihteeksi matkustaa ilman vieruskaveria.

Tämä reissu pitäisi olla mahdollista taittaa noin viidessä tunnissa, mutta en käsitä, miten se olisi mahdollista. Matkaan sisältyy kaksi rajanylitystä pienillä raja-asemilla, joilla odotteluun menee kyllä tolkuttomasti aikaa. Mitään hässäkkää rajanylitykseen ei liity, mutta yli 50 hengen ryhmän passien leimaaminen vaan kestää. Lisäksi ensimmäisellä rajalla odotellaan varmaan melkein tunti bussissa jostain syystä tuntematon…

Joka tapauksessa tämä on taas yksi bussimatka, jonka olisin mielelläni jättänyt väliin. Sataa lähes koko päivän ja bussin ikkunoista ei näe juuri mitään kun on niin harmaata ja huuruista. Muutenkin näkymät ovat sitä samaa aroa ja suota lähes koko matkan ajan… Lopulta joskus kello kolmen jälkeen bussi saapuu El Calafaten bussiterminaaliin ja olen siis jo neljättä kertaa Argentiinassa tällä reissulla!

Tämäkin terminaali on hieman keskustan ulkopuolella, joten kävelen jo lähes kaatosateeksi muuttuneessa kelissä noin 1,5 km matkan varaamaani majataloon. El Calafate on varsin pieni paikka, jossa on kuitenkin ihan miellyttävältä vaikuttava tunnelma. Pääkadulla on paljon ”kaupunkimaisen” oloisia liikkeitä ja ravintoloita – turismi on arvatenkin täälläkin yksi pääelinkeinoista.

Sade vaan jatkuu ja taivas on täysin harmaa. Sadepäiville El Calafatesta löytyy kuitenkin yksi mielenkiintoinen nähtävyys eli Glaciarium-niminen ”museo”, joka esittelee kaikenlaisia jäätiköihin liittyviä asioita. Paikka on varmaan muutenkin hyvä alustus huomista jäätikkövisiittiä varten, joten lähden majatalolta takaisin sateeseen ja pääkadulle. Jostakin pääkadun varrelta pitäisi löytyä bussikyyti Glaciariumiin, joka on reilun viiden kilometrin päässä ytimestä.


Ennen kuin hyppään bussiin, etsin pankkiautomaatin ja ostan bussilipun huomiseksi jäätikölle. Glaciariumin bussi löytyy pienen hakemisen jälkeen ja se viekin noin kymmenessä minuutissa kaupungin laitamille rakennettuun uuden näköiseen kompleksiin. Paikka vaikuttaa mielenkiintoiselta ja ideana on siis esitellä yleisellä tasolla jäätiköiden syntyä, historiaa ja nykytilaa sekä tietenkin Etelä-Amerikan jäätiköitä. Erilaisten taulujen, karttojen ja näyttelyesineiden lisäksi on tarjolla videoita sekä kaksi- että kolmiulotteisina. Paikka on tosiaan mainio intro aiheesta huomista Perito Moreno-visiittiä odotellessa. Lähes 20€ sisäänpääsy on kyllä kohtuullisen kallis, sillä nähtävää ei ole videoiden kanssa kuin ehkä tunniksi…


Palaan viimeisellä shuttlella seitsemän maissa takaisin keskustaan ja sade sen kun jatkuu. Vaatteeni ja kenkäni ovat aivan märät ja alkaa tulla vilu. Etsin lämpimältä vaikuttavan ravintolan, ja päätän tilata kunnon pihvin. Ulkoisesti ihan hyvältä ja viihtyisältä vaikuttava ravintola osoittautuu kyllä todelliseksi vikatikiksi. Pelkästään annoksen tilaaminen kestää ikuisuuden kun tarjoilija seilaa poissaolevan näköisenä ympäri salia. Heppu unohtaa mainita, että annokseen ei kuulu muuta kuin siivu lihaa – olisi mielelläni tilannut esim. perunoita pihvin kanssa. File on ihan ok, mutta harvoin tulee syötyä vain pelkkä pihvi ilman mitään kastiketta / perunoita / vihanneksia! Laskun saaminen kestää yhtä lailla ikuisuuden ja poistun tuohtuneena, kun joudun käymään baaritiskillä maksamassa.

Palaan majataloon ja mietin, kuinka saada kengät ja takki kuiviksi ennen huomista retkeä. Onneksi huoneessa on tehokkaan oloinen patteri eli eiköhän tämä tästä…

29.10.2017 El Calafate (Argentina):
Eilinen kaatosade on onneksi loppunut, kun lähden kahdeksan maissa talsimaan kohti bussiasemaa. Ei nyt mikään erityisen hyvä sää ole kuitenkaan ja jonkun verran on sadetta ilmassa edelleen. Mutta eiliseen verrattuna ihan siedettävä keli. Pikkubussi kohti jäätikköä lähtee yhdeksän maissa ja matkaa tulee taitettua noin 80km. Jäätikkö on kansallispuiston keskellä ja alueen portilla pitää pulittaa 25€ arvoinen pääsymaksu. Ei siis mitään halpaa hupia ole tämäkään visiitti – varsinkin kun bussikyydistä pitää maksaa vielä toiset 25€.

Jäätikkö tulee näkyviin bussin ikkunasta hieman ennen, kuin saavutaan varsinaiselle päätepysäkille. Näky on kyllä vähintäänkin surrealistinen ja erittäin vaikuttava! Valtava sinertävä massa ikään kuin valuu vuorilta turkoosinväriseen järveen – enpä ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa! Islannissa näin jonkun pienemmän jäätikön ja Alpeilla on tullut käytyä ihmettelemässä ikijäätä jossain 3000m korkeudessa, mutta tämä luonnon ihme on kyllä aivan omaa luokkaansa!


Bussi ajaa vielä hetken, ennen kuin pysähtyy jäätikön viereen rakennettujen ”parvekkeiden” yläpuolella olevalle parkkipaikalle. Kuski selittää jotain espanjaksi, mutta mitään englanninkielistä ohjeistusta ei ole luvassa. Kyydin pitäisi kuitenkin lähteä takaisin noin 5,5h kuluttua eli aikaa pitäisi olla runsaasti. Jäätikön reunalle on siis rakennettu useamman kilometrin verran ”polkuja” ja näköalatasanteita, joilta jäämassaa voi ihailla (ja kuvata) eri kulmista. Aivan lähietäisyydelle ei kuítenkaan pääse, vaan turvallisuussyistä väliä on varmaan lähes 100m. Jäätikkö kun elää koko ajan ja eri kokoisia jään palasia putoilee veteen jatkuvasti. Samasta syystä vähän väliä kuuluu mielenkiintoisia ääniä eli erilaisia paukahduksia ja räsähdyksiä, kun jää murtuu ja railoja syntyy.


Kiertelen polkuja ja tasanteita parin tunnin ajan, joka menee todella nopeasti. Jäätikkö on käsittämättömän vaikuttavaa ja kiehtovaa katsottavaa – eri tarkastelukulmista löytyy koko ajan uusia yksityiskohtia, värejä ja kaikenlaisia hahmoja. Hämmästyttävintä on kyllä sininen väri, joka johtuu valon taittumisesta. Tällaista ilmiötä en ole nähnyt koskaan aiemmin eikä sitä kai edes esiinny ilman tällaista aivan valtavaa jäämassaa.

Väkeä ei ole onneksi tungokseksi asti, eli on helppoa löytää rauhallisia spotteja ja vain tuijotella tätä komeutta aivan rauhassa. Tarjolla on myös pieni ”risteily”, joka vie katsomaan jäätä järven puolelta pienellä lautalla ja päätän investoida tähän vielä yhdet 25€ - joka tapauksessa tämä retki on silti halvempi kuin Chilen puolella tarjotut jäätikköreissut. Laivakyyti on ihan kiva lisä, mutta mitään ihan oleellisesti erilaista ei paatin kannelta näe. Laivaretken jälkeen olisi vielä pari tuntia aikaa, ennen kuin bussi lähtee takaisin El Calafateen ja lähden kävelemään takaisin kohti näköalatasanteita.


Nautin parhaat jäätikkönäkymät vielä toiseen kertaan, ennen kuin palaan paikkaan, johon bussi jätti ryhmän aamulla. Käyn vielä läheisestä kahvilasta kysymässä, lähtevätkö bussit takaisin samasta paikasta ja näin minulle vakuutetaan. Olin näkevinäni bussin aiemmin lähellä laivalaituria, joka taas on noin kilometrin päässä tästä paikasta. Odottelen jonkun aikaa ja bussia ei näy. Alan aavistella pahaa eli ehkä bussi lähtee kuitenkin toiselta parkkipaikalta ja tämän asian kuski kertoi aiemmin vain espanjaksi? Hermoni alkaa kiristyä ja mietin, kuinka päästä takaisin kaupunkiin, jos kyyti menee ohi? Kun kello on jo vartin yli neljä, menen kyselemään asiasta uudelleen kahvilasta. Toinen myyjä on sitä mieltä, että tämä bussi lähtee aina takaisin eri parkkipaikalta!

Juuri kun valmistaudun haukkumaan toisen myyjän pystyyn, niin bussi kuitenkin kaartaa paikalle. Onneksi kuski on tullut tarkistamaan tämänkin paikan ja hyppään ainoana eksyneenä lampaana kyytiin – kaikki muut ovat näköjään ymmärtäneet espanjankielisen ohjeistuksen… Paluumatka sujuu muuten ongelmitta ja reilun tunnin kuluttua olen taas pääkadulla. Käytän jonkun aikaa paikallisten putiikkien tarjontaan tutustumiseen ja mietin matkamuistojen hankkimista. Lähinnä kiinnostaisi maten litkimiseen tarkoitetun ”pillin” ostaminen ja hankinkin tällaisen tarvekalun myöhemmin. Maten valmistamiseen käytettäviä lehtiä pitäisi saada Suomestakin - täytyy siis kokeilla joskus tätä juomaa vaihtoehtona teen litkimiselle.

Käyn vielä päivän päätteeksi taas vaihteeksi buffet-mätöillä, sillä tästäkin kylästä löytyy kiinalaisvetoinen parilla- / nuudelimesta, jossa on tarjolla mielenkiintoinen yhdistelmä grillilihaa ja itämaishenkisiä lisukkeita. Ihan hyvää ja arvatenkin täyttävää settiä!

30.10.2017 El Calafate (Argentina) – Punta Arenas:
Aikaiset aamuherätykset jatkuvat, sillä jostain syystä bussit tuntuvat lähtevän järjestään klo 7.30. Tämän päivän ohjelmassa on kaksi bussimatkaa, sillä päästäkseni Punta Arenasiin asti minun pitää vaihtaa bussia Puerto Natalesissa. Kumpikin näistä reiteistä on tullut ajeltua jo kertaalleen, eli aika tylsä matkapäivä on odotettavissa.

Ensimmäinen bussimatka on varsin epämiellyttävä, sillä viereeni istuu mummeli, joka ei ole käynyt ihan vähään aikaan pesulla. Ihmettelen aluksi, haisevatko reissussa ryvettyneet vaatteeni niin pahalle, että kaikenlaisiin lemuihin tottunut nenänikin reagoi tähän katkuun. Ei – kyseessä on tosiaan seuraavat seitsemän tuntia vieruskaverinani oleva rouva, joka kyllä kaipaisi kylpyä ja pesukonetta… Tämän lisäksi tältä bussimatkalta jää mieleen lumiseksi muuttunut maa – toiseen suuntaan tullessa ei lunta juuri näkynyt. Rajanylitys tapahtuu jostain syystä eri raja-asemilla, kuin Argentiinaan päin tullessa ja sujuu ehkä hieman nopeammin tällä kertaa.

Puerto Natalesissa päätän pitää parin tunnin tauon ja käydä syömässä jossakin. Tämä osoittautuu yllättävän hankalaksi, sillä kaupungissa on jostain syystä ”water problem”, kuten erään ravintolan ikkunassa oleva lappu kertoo. Eli ilmeisesti juomavettä ei tule ja siitä syystä lähes kaikki ravintolat ja moni kauppakin on kiinni. Löydän vihdoin avoinna olevan kuppilan ja syön voileivän pahimpaan nälkääni. Olisi tehnyt mieli kunnon pihviä, mutta sellaista ei nyt vaan ole tarjolla. Palaan bussiterminaaliin ja hyppään Punta Arenasin bussin kyytiin.

Olen taas Punta Arenasissa jo illan hämärtyessä. Edellisellä hyväksi havaittu majatalo on täynnä, joten olen buukannut toisen paikan aika lailla samoilta nurkilta tosin. Pieni muutaman huoneen paikka on tämäkin – ei mikään kovin erikoinen paikka lähes 40€ hintaan nähden, mutta eiköhän tässä yhden yön nuku. Lähden taas etsimään ruokapaikkaa, joka on taas yllättävän hankalaa, koska Punta Arenas on myös melkoinen aavekaupunki pimeän tulon jälkeen. Päädyn samaan pikaruokalaan, jossa kävin aiemmin täällä ollessani. Tilaan ”hampurilaisen lautasella”, joka osoittautuukin Atkins-tyyliseksi burgeriksi ilman sämpylää, vaikka oletin saavani burgerin + ranskikset…

31.10.2017 Punta Arenas – Santiago – Iquique:
Tämäkin päivä menee erilaisissa kulkuvälineissä, sillä tavoitteena on siirtyä useampi tuhat kilometriä kohti pohjoista. Oleilen hotellissa kello yhteentoista asti, kunnes on aika ottaa vaihteeksi taksikyyti alle ja suunnata Punta Arenasin lentokentälle. Olen buukannut paikallisen halpalentoyhtiön eli Sky Airlinesin lennot Santiagoon ja sieltä eteenpäin Iquiquen rannikkokaupunkiin. Muutaman päivän varoitusajalla lennot kyllä tulivat aika kalliiksi eli vähän alle 250€ kustantaa tämä väli – busseilla vastaava matka tosin olisi ollut noin 3 päivää yhtä soittoa…

Lentomatka alkaa kunnon sählingillä, kun heikosti englantia osaava virkailija ei jostain syystä tajua, että minulla on jatkolento. Laukku olisi mennyt vain Santiagoon asti, ellen olisi itse huomannut asiaa. Lopulta saan molemmat boarding passit ja laukkuunkin ilmestyy oikea määränpää. Onneksi lento lähtee täsmälleen ajoissa, sillä Punta Arenasin kolmen portin lentokentällä ei ole juurikaan tekemistä odotellessa. Sky on viimeisen päälle halpis, jonka kyydissä ei saa edes kahvia tai vettä ilmaiseksi. Ensimmäinen siivu kestää kolme ja puoli tuntia, jonka aikana näkyy onneksi hienoja vuorimaisemia ja jäätiköitä. 


Santiagossa on yli neljän tunnin vaihtoaika ja menen käymään hetkeksi kentän ulkopuolella. Kenttä vaikuttaa yllättävän pieneltä ja sen ympäristössä ei vaikuta olevan mitään mielenkiintoista. Palaan sisätiloihin ja käyn syömässä departures-alueelta olevassa buffet-ravintolassa. Mätän ruokaa sisuksiini niin paljon, että pitäisi jaksaa loppupäivä. Etsin monitoreilta lentoani ja hämmästyn, sillä koko lentoa ei näy listoilla ollenkaan. Käyn kysymässä asiasta Sky:n palvelupisteestä, jossa erittäin epäkohteliaan oloinen ämmä vain ihmettelee, että pitäisikö hänen korjata monitorit. Check-in tiskillä hieman palveluhenkisempi heppu kehottaa vain menemään porttialueelle ja odottelemaan lennon kuulutusta.

Toimin hepun ohjeiden mukaisesti ja noin tuntia ennen lentoa sen tiedot ja portti vihdoin ilmestyvät monitoriin (ja kuulutuskin tulee). Aika erikoinen systeemi – yleensä kaikki lähtevät lennot näytetään monitoreilla aina riippumatta siitä, onko portti tiedossa. Mutta täällä niitä näköjään päivitetään pikkuhiljaa vasta sitten, kun porttikin on selvillä. Tämäkin lento on aikataulussaan ja olen Iquiquen kentällä joskus kello yhdentoista jälkeen. Kyseinen kenttä on yli 40km päässä kaupungista ja kentältä ytimeen siirrytään kimppatakseilla, jotka kustantavat euroissa reilun vitosen verran. Kentän henkilökunta on pukeutunut halloween-asuihin – näköjään täälläkin juhlitaan pyhäinpäivää jenkkityyliin… Kimppataksi kuljettaa yllättävänkin nopeasti hotelliin, jossa englantia taitamaton tyyppi löytää varauksen ja huoneeni pienen sählingin jälkeen. Säätäminen tuntui muutenkin olevan päivän sana – onneksi tämä oli viimeinen tällainen koko päivän kestävä siirtymätaival tällä reissulla.

1.11.2017 Iquique:
Nukun pitkään ja hotellin aamiainenkin jää siksi syömättä. Lähden liikkeelle lähempänä puoltapäivää ja totean kaupungin olevan kovin hiljainen. Keli on huomattavasti lämpimämpi, kuin Patagoniassa, mutta mitään hellelukemia ei kuitenkaan ole mittarissa. Tänään on siis pyhäinpäivä, joka on kansallinen vapaapäivä ja useimmat kaupat ja ravintolat näyttävät ainakin vielä olevan kiinni. Iquique ei ole mikään varsinainen turistirysä, mutta muutama museo ja muu nähtävyys löytyy aivan hotellini ympäristöstä. Museot ovat tänään kiinni ja nähtävyydeksi laskettava keskusaukiokin on aika hiljainen.


Turisti-info on onneksi auki ja kyselen sieltä koordinaatteja Humberstoneen, joka on varsinainen syy siihen, että tulin tänne asti. Humberstone on yksi Pohjois-Chilen lukuisista hylätyistä kaivoskaupungeista, joista useimmat sijaitsevat aika hankalasti saavutettavissa paikoissa. Tämä paikka on kuitenkin vain vajaan 50km päässä Iquiquesta ja sinne pitäisi päästä paikallisbussilla. Turisti-infon henkilö vahvistaa, että Humberstonen museoalue on auki tänään ja näyttää minulle bussin lähtöpaikan. Aikaa visiittiin pitäisi olla ihan riittävästi.

Aamiaisen jäätyä väliin on pakko syödä jotain. Löydän avoimen pizzapaikan, josta ei kuitenkaan saa pienempiä lättyjä ollenkaan. Joudun tilaamaan lähes perhepizzan kokoisen satsin, jolla pitäisi kyllä jaksaa vaikka iltaan saakka. Paikallinen pizza muistuttaa täytteiden runsauden puolesta enemmän suomalaista kuin italialaista versiota – sopii kyllä minulle! Tankkauksen jälkeen kävelen muutaman korttelin verran bussipysäkille, josta löytyykin juuri lähdössä olevan minibussi. Lippu maksaa parisen euroa ja hetken kuluttua olenkin matkalla kohti vuoria ja autiomaata.

Iquique sijaitsee Atacaman autiomaan laitamilla ja maisemat ovat täällä hyvin erilaisia kuin Patagoniassa. Ruskea hiekan väri hallitsee näkymiä, jotka ovat välillä tasankoa ja ajoittain vuoristoisia. Mitään hienosta hiekasta muodostuneita dyynejä ei kuitenkaan ole havaittavissa, vaan hiekka on ennemminkin karkeaa soraa. Maisemat ovat kuivia ja karuja eikä puita tai kasvillisuutta juuri näy. Minibussi pysähtyy harvakseen ja puhelimen navigaattorista on helppo seurata etenemistä. Humberstonen pysäkki löytyy helposti ja lähes tunnin kuluttua lähdöstä olen museoalueen porteilla. Lämpötila on noussut hellelukemiin siirryttyäni rannikolta autiomaahan ja aurinko porottaa lähes pilvettömältä taivaalta.


Humberstone näyttää ulkoapäin aika pieneltä ja vaatimattomalta paikalta, mutta osoittautuu itse asiassa varsin laajaksi ja hyvin mielenkiintoiseksi alueeksi. Kyseessä on siis 60-luvulla suljettu ja autioitunut kaivoskaupunki, joka on nykyään kokonaisuudessaan museo ja Unescon maailmanperintökohde. Mitään varsinaista kaivosluolastoa alueella ei kuitenkaan ole, sillä alueelta louhittiin aikanaan nitriittiä, jota löytyi lähes maan pinnan tasosta. Kaivostoiminta tapahtui siis kaupunkia ympäröivillä tasangoilla, joilla näkyy edelleen kuoppia.

Alueelta löytyy kymmenittäin asuinrakennuksia, kirkko, kauppoja ja jopa teatteri ja maauimala. Näiden lisäksi on valtava määrä tyhjillään olevia teollisuusrakennuksia ja sekalaista romua. Joihinkin rakennuksiin on tehty museotyylisiä näyttelyhuoneita, mutta suurin osa rakennuksista on aika lailla tyhjillään siinä kunnossa, mihin ne aikanaan kaupungin autioituessa jäivät. Mielenkiintoisinta antia ovat ruostuneet ja rapistuneet teollisuusrakennukset, joista osa vaikuttaa kohta sortuvan. Vierailijoita on varsin vähän ja varsinkin alueen kauimmissa nurkissa saa kierrellä lähes yksikseen. Paikka on äärimmäisen kiinnostava – varsinkin jos urban exploring / abandoned places – henkinen turismi kiinnostaa (kuten allekirjoittanutta). Paikassa voisi viettää vaikka koko päivän miettien rakennusten taustalla olevia tarinoita ja ihmetellen osittain mysteereiksi jääviä esineitä ja vanhoja koneita…


Humberstonesta noin puolen toista kilometrin päässä on vielä toinenkin aavekaupunki eli Santa Lauraksi kutsuttu paikka. Sinne pääsee samalla pääsylipulla ja talsin vajaan 20 minuutin matkan mahdollisimman nopeasti ehtiäkseni tsekata kyseisen paikan ennen alueen sulkeutumista. Santa Laura on Humberstonea pienempi alue – tosin suurin osa rakennuksista on purettu tai tuhoutunut vuosien varrella. Kiinnostavinta antia on valtava teollisuuslaitoksen luuranko, joka näkyy kilometrien päähän. Ilmeisesti tämäkin on ollut vastaavanlainen teollisuus- ja asutuskompleksi kuin Humberstone – tosin nitriittiä käsiteltiin jollakin modernimmalla tekniikalla.

Poistun alueelta pari minuuttia ennen sulkemisaikaa eli noin kello kuuden maissa illalla. Olisi kyllä voinut varata pari tuntia enemmän tälle alueelle – enpä tajunnut, kuinka isosta kokonaisuudesta oli kyse (ja että kaupunkeja oli itse asiassa kaksi). Mutta erittäin mielenkiintoinen kohde, eikä kaduta yhtään, että tuli lisättyä Iquique matkasuunnitelmaan ja reissattua koko eilinen päivä. Kävelen autiomaata halkovaa vanhaa rautatietä pitkin takaisin päätielle ja hyppään ensimmäiseen kaupunkiin päin menevään bussiin, joka vie perille varsin nopeasti.

Kiertelen jonkun aikaa keskustaa, joka tuntuu heränneen pyhäpäivän iltaa kohden ja kaupatkin ovat taas avoinna. Kävelen bussiasemalle ja ostan lipun seuraavalle päivälle Calamaan, josta pitäisi jatkaa vielä eteenpäin. Suoraa yhteyttä San Pedro de Atacamaan ei kuitenkaan löydy ja näyttää siltä, että joudun yöpymään Calamassa, sillä olen siellä vasta joskus kello kymmenen jälkeen illalla.

2.11.2017 Iquique - Calama:
Minulla on puoli päivää aikaa tutustua Iquiqueen ja se varmaan riittää tämän kokoiseen kaupunkiin ihan hyvin. Ehdin tällä kertaa hotellin aamiaiselle ja lähden pian sen jälkeen kaupungille. Hotellin vieressä on joku ”museotalo”, jossa on nähtävillä 1900-luvun alkupuoliskon asussa olevia huoneita. Ei mikään erityisen kiintoisa paikka, mutta ilmainen nähtävyys kuitenkin.

Käyn seuraavaksi pikaisesti rannalla, joka on täälläkin kesää odotellessa hiljainen (eli auringonpalvojia ei näy). Iquiquella on rantaviivaa kilometrikaupalla ja hiekkarantoja löytyy runsaasti. Aika tuuliselta rannat vaikuttavat ja kesäkaudella kaupungin pitäisi olla suosittu surffauspaikka. Nyt ei ole kuitenkaan rantakeli ja tuijoteltuani hetken merta palaan ytimeen. Paikallinen museo on sekin ilmainen ja esittelee varsin perinteiseen tyyliin sekalaisen setin asioita. Löytyy dinosauruksia, intiaanikulttuuria ja epämuodostuneita pääkalloja sekä tekstiilitaidetta. Eli melkoinen sillisalaatti odotetun vähäisillä englanninkielisillä selitysteksteillä. Käytän museovisiittiin ehkä puolisen tuntia ja siirryn keskusaukiolle istuskelemaan hetkeksi.


Kaupungin meno on huomattavasti eilistä vilkkaampaa ja keskusaukion ympärillä on kaikenlaista torikojua ja ravintolaa tarjolla. Turisteja ei juuri näy. Aikaa bussin lähtöön on parisen tuntia ja käyn syömässä lounasta ”Kroaattiklubilla” eli Kroatian väreihin koristellussa ravintolassa. Chileen ja Argentiinaan on ilmeisesti aikanaan tullut kohtuullisen paljon siirtolaisia Kroatiasta ja kyseinen klubi lienee jäänne tästä migraatiosta? Klubin lounas sisältää kolme ruokalajia ja maksaa alle kymmenen euroa eli ihan edullinen setti on kyseessä. Lounaan jälkeen ehdin vielä käväistä satama-alueella, jolta löytyy jonkun historiallisen purjealuksen replika – siis kokonainen alus on ilmeisesti rakennettu kokonaan uusiksi alkuperäisen upottua. Tarjolla olisi vain espanjankielisiä opastettuja kierroksia ja päätän jättää paatin ihmettelyn sisäpuolelta väliin.

Käyn hakemassa rinkan hotellilta ja marssin bussiasemalle. Bussi on puolisen tuntia myöhässä ja on vaihteeksi puolityhjä eli kerrankin saa matkustaa leveämmin. Näkymät ovat autiomaata, autiomaata ja autiomaata ja lopuksi pimeyttä eli aika tylsä siivu tämäkin. Puolessa välissä matkaa on hämmentävä ”tullitarkastus”, kun ilmeisestikin ylitetään jonkun Chilen osavaltion raja ja kaikki matkatavarat pitää läpivalaista. Noin kuuden tunnin bussimatka tästä loppujen lopuksi tulee – on kyllä ollut aivan liikaa näitä pitkiä kyytejä viime viikkojen aikana!

Saavun Calamaan kymmenen jälkeen ja olen vaihteeksi aika hukassa, kun minulla ei ole minkäänlaista käsitystä kaupungin kartasta. Hotellin koordinaatitkin ovat aika epämääräiset ja Lumia näyttää sen olevan ihan eri paikassa, kuin mitä varausvahvistus. Lonely Planet ei kerro Calamasta juuri mitään – paitsi että toteaa sen olevan ikävähkö kaivoskaupunki. Löydän kuitenkin hotellin yllättävän helposti ja usein hyväksi havaittu Ibis ei yllätä. Paikan ravintola on kuitenkin erikoinen tapaus: menen kello yhdentoista aikaan kokeilemaan onneani, jos saisi vielä ruokaa. Pääsen pöytään ja saankin menun, mutta hetken kuluttua se haetaan pois ja todetaan keittiön olevan kiinni. Onneksi respassa myydään jotain snackseja ja limua, joista tulee siis illalliseni. Guarana-limu haisee kyllä aivan myrkyltä, onkohan tölkissä jotain vikaa? Maussa en kyllä havaitse mitään kummallista…

3.11.2017 Calama – San Pedro de Atacama:
Herätessäni olo on kuin olisin nukkunut varsin huonosti, vaikka mielestäni sain Ibiksen leveässä ja miellyttävässä pedissä ihan hyvin unta. Tajuan syyn huonoon olooni vasta myöhemmin: olen siirtynyt pitkästä aikaa noin 2,5km korkeuteen merenpinnasta ja ohut ilma alkaa väsyttämään. Saapa nähdä millaisia tulevat päivät ovat, kun tulen käymään yli neljässä kilometrissä, joka oli yhtä tuskaa, kun kävin viimeksi vastaavissa korkeuksissa Boliviassa…

Aamiainen ei sisälly hotellihuoneen hintaan, joten marssin suoraan bussiasemalle ja syön siellä jonkun voileivän ja ostan lipun puolen tunnin kuluttua lähtevään bussiin. Saan toiseksi viimeisen vapaan paikan eli taas on täyttä busseissa. Muutenkin San Pedro de Atacama vaikuttaa olevan jostain syystä aivan tukossa, sillä oli erittäin vaikeaa löytää majoitusta eilen. Jouduin buukkaamaan noin 80€ / yö maksavan triple roomin, kun mitään muuta järkevällä sijainnilla olevaa ei-dorm – majoitusta ei ollut verkossa saatavilla. Tuli kevyesti tämän reissun kallein majoitus siis!

San Pedro de Atacamaan on matkaa reilut sata kilometriä ja bussimatka on varsin hikinen. Ilmastointi ei tunnu toimivan ja autiomaan lämpö paahtaa läpi bussin ikkunoista. Onneksi taival ei ole kovin pitkä ja ennen puolta päivää löydän itseni San Pedro de Atacaman bussiasemalta. Kaupunki vaikuttaa ennemminkin isolta kylältä, joka on yhtä ruskea kuin sitä ympäröivä hiekka. Kerrostaloja on tästä paikasta turha hakea, sillä kaikki rakennukset ovat matalia hiekkakivestä tehtyjä yksikerroksisia ja aika vaatimattoman oloisia taloja. Pölyävää hiekkaa on kaikkialla ja lämpöä on varmasti yli 30 astetta.


Myöskään mitään loistohotelleja ei tästä paikasta löydy, vaan reissaajille on tarjolla lukuisia hostellitason majataloja. Olen buukannut huoneeni yhdestä tällaisesta paikasta, joka tarjoaa dormipetien lisäksi huoneita. Paikka on noin puolen kilometrin päässä bussiasemasta ja käyn viemässä rinkkani sinne. Sekavan oloinen isäntä pahoittelee, että huoneessa on vielä edellisen asukin tavarat, vaikka checkout-aika onkin jo mennyt. Lähden kaupungille ja toivon, että huone vapautuu iltapäivän aikana…

San Pedro de Atacama on pitkästä aikaa oikein kunnon backpacker-ghetto, josta löytyy ihan käsittämätön määrä matkailuun liittyviä palveluita tarjoavia putiikkeja. Muutaman pääkadun varrella on kymmeniä matkatoimistoja, jotka kaikki tarjoavat aika samantyyppistä kattausta retkiä ja aktiviteetteja: koko päivän retkiä eri kolkkiin autiomaassa, tulivuorien valloitusta, ”lumilautailua” hiekkadyyneillä jne… Itse kaupungissa ei ole kovin paljon tekemistä tai näkemistä eli nämä retket ovat siis tärkeintä ajanvietettä San Pedrossa.

Etsin yhden Lonely Planetin suositteleman matkatoimiston ja kyselen retkien hintoja ja aikatauluja. Lähes kaikki putiikit tuntuvat tarjoavan muutaman vakioretken, joista buukkaan itsekin kaksi eli Moon Valleyn ja ”Punaiset Kivet”. Kuumaisemien ihaileminen on iltapäiväretki, joka alkaa jo reilun parin tunnin kuluttua. Tämä firma eli Desert Adventures on kyllä laittanut hintoihin hieman Lonely Planet – lisää, sillä kuulen myöhemmin ihmisten buukanneen samoja reissuja huomattavasti halvemmalla muista firmoista. Maksan kahden retken setistä noin 80€ eli ainakin on edullisempaa kuin Tulimaassa ja Patagoniassa… Moni firma tarjoaa myös useamman päivän kestäviä kolmen-neljän reissun paketteja, jotka vaikuttavat kyllä aika edullisilta. Mutta itse haluan jättää tulevien päivien ohjelman vielä auki ja en siksi osta mitään isompaa pakettia.

Käyn syömässä päivän menun yhdessä pääkadun lukuisista ravintoloista, jossa ruoan lisäksi on tarjolla paikallisen duon akustista soittoa. Palaan lounaan jälkeen hostellille ja huone on nyt vapaana. Sänkyjä olisi tarjolla kolmelle henkilölle – kaksi armeijamallista kerrossängyn petiä ja yksi kapea punkka. Huone on kyllä ihan siisti, mutta törkeän hintainen tasoonsa nähden, vaikka kuluja olisi jakamassa kolmekin henkilöä. Lähden aika pian takaisin kohti matkatoimistoa, jonka kulmalta Moon Valley -retken pitäisi käynnistyä kello neljän maissa.

Pikkubussi lähteekin aikataulussaan ja vie noin kymmenen hengen ryhmän sekalaista seurakuntaa ihmettelemään noin kymmenen kilometrin päässä olevia kalliomuodostelmia. Vaikka San Pedrossa onkin valtavasti 20-30 – vuotiasta ”perusbackpackeria”, niin tämän jengin lisäksi on myös paljon varttuneempaakin reissaajaa. Tämän retken osanottajat edustavat aika lailla tasapuolisesti kumpaakin ryhmää. Opas kertoo tarinat sekä espanjaksi että englanniksi, mikä tuntuu olevan käytäntö kaikilla retkillä.


Moon Valley on kuuluisa ”kuumaisemistaan” eli erikoisen muotoisista hiekkakivikalliostaan, joita riittää kilometrikaupalla. Vähän vastaavan tyylisiä paikkoja on tullut kyllä nähtyä useammassa paikassa aiemmilla reissuilla, joten en koe mitään ihan Perito Morenon tai muiden etelän nähtävyyksien tasoista wow-fiilistä ainakaan vielä. Ihan hienoja maisemia on kyllä tarjolla, mutta olettaisin Atacaman autionmaan tarjoavan vielä mielenkiintoisempia juttuja tulevina päivinä. Suolaa ja suola-aavikkoa on myös näkyvissä runsaasti ja kasvillisuutta on vähän tai ei yhtään.

Kierrämme ryhmän kanssa muutaman paikan, joissa tehdään lyhyitä kävelyretkiä ja räpsitään kuvia. Jengiä on liikkeellä paljon, mutta ei häiritsevän paljon, sillä autiomaassa riittää kyllä tilaa kaikille. Illan viimeinen ohjelmanumero on auringonlaskun ihailu suositulta vaikuttavalta näköalapaikalta, jonne pakkautuu varmasti satoja ihmisiä ja parikymmentä bussia. Auringonlasku ei ole erityisen vaikuttava, mutta sen sijaan täyden kuun nouseminen maisemaa dominoivan tulivuoren takaa on aika hieno näky!


Pääkadulla on pimeän tultua vilkasta – suorastaan tungosta. En jaksa jäädä ihmisvilinään, vaan palaan hostellille ja tajuan tehneeni erittäin huonon valinnan majapaikan suhteen. Huoneessa ei ole minkäänlaista äänieristystä ja hostellin yleiset oleskelutilat ovat suoraan ikkunani takana. Ja kuten yleensä tapana on, niin dormi-jengi kokoontuu illan tullen pöytien ääreen ja tarinoi äänekkäästi pikkutunneille asti. Tähän porukkaan kuuluu vielä joku belgialainen suurisuu, joku jaksaa jauhaa paskaa erittäin kovaäänisesti lähinnä herrasta itsestään seuraavan parin-kolmen tunnin ajan, kun koitan rentoutua… Onneksi mölyapinat kuitenkin hiljenevät kello yhdentoista maissa, sillä aika monella lienee aikainen aamuherätys. Osa retkistä lähtee liikkeelle jo kello neljän maissa, jotta ihmiset ehtivät tiirailemaan auringonnousua mm. alueelta löytyvälle geysir-kentälle. Itse en voi sietää mitään auringonnousun ihmettelykeikkoja, jotka alkavat keskellä yötä ja jätin siksi tuon kuuluisan geysir-retken väliin. Onhan noita höyryjä tullut jo nähtyä muissa maissa…

4.11.2017 San Pedro de Atacama:
Joudun kuitenkin heräämään ajoissa eli ennen seitsemää, että ennätän eilen buukkaamalleni koko päivän reissulle. Keli on yllättäen hyytävän kylmä – tuntuu että lämpötila on ehkä jossain viiden asteen tienoilla ja kylmä tuuli puhaltaa kaupungin vielä hiljaisilla kujilla. Shortsit taitavat olla väärä varustus ainakin tähän aikaan päivästä? Pikkubussi saapuu lopulta joskus puoli kahdeksan maissa ja liityn taas varsin kansainväliseen seurueeseen, jossa espanjankieliset ovat tällä kertaa enemmistönä. Tällä kertaa ajellaan huomattavasti kauemmaksi kuin eilen ja ensimmäiset pari tuntia menevät lähinnä bussissa istuskellen.

Ensimmäinen stoppi on aamiaista varten jossain keskellä ei mitään ja muutama voileipä + kuppi kokateetä tekevät kyllä terää. Lämpötila tuntuu olevan onneksi kohoamassa – samoin myös korkeus merenpinnasta, sillä tämän retken kohteet ovat yli neljän kilometrin korkeudessa. Tunnen itseni jossain määrin väsyneeksi – vaikea sanoa kuinka paljon kyseisestä tunteesta johtuu ”vuoristoilmasta” ja kuinka paljon aikaisesta herätyksestä. Joka tapauksessa tällainen vähän pöllö olo tulee tutuksi lähipäivinä ja varsinkin bussimatkojen aikana väsyttää kyllä normaalia enemmän.


Retken ensimmäinen varsinainen kohde on ”punaiset kivet”, eli yksi alueen lukuisista suolajärvistä ja sitä ympäröivä tuliperäisten punertavien kivien massa, joka tuo jossain määriin mieleen Marsista näkemäni kuvat. Paikka on varsin valokuvauksellinen ja turkoosissa järvessä on myös joukko vaaleanpunaisia flamingoja, joita tulen näkemään vielä lisää tämän päivän aikana. Keli on hyytävän kylmä, sillä tuulee todella kovasti ja aurinko ei tunnu lämmittävän juuri ollenkaan. Olisi kyllä pitänyt laittaa farkut jalkaan ja hanskoillekin olisi käyttöä!

Retki jatkuu ja käymme ryhmän kanssa katsomassa paria muuta järveä, joilla asustaa pari uhanalaista lintulajia. Veden väri on erikoinen täälläkin – tällä kertaa ehkä tummemman turkoosi kuin mitä punaisten kivien luona. Postikorttimaisemia on tarjolla joka suunnassa ja kamerat ovat kovassa käytössä. Seuraavaksi on ohjelmassa lounastauko ja tarjolla on ihan kunnon kolmen ruokalajin setti (ilman erillistä lisämaksua) – eipä näköjään tarvitse syödä eväitäni, jotka otin varmuuden vuoksi mukaan.


Iltapäivän ohjelmassa on tämän reissun mielenkiintoisin paikka, eli Atacaman suola-aavikon ytimessä oleva vesialue, jolla asustaa myös lukuisia flamingoja. Tämä paikka on ehdottomasti kaunein ja valokuvauksellisin tämän reissun kohteista: vesi ja suola muodostavat ihan käsittämättömän vaikuttavia väriskaaloja ja flamingoja voi ihailla aivan muutamien metrien päästä. Pysähdys on valitettavan lyhyt puolisen tuntia – itse olisin kyllä voinut ihailla näitä maisemia vaikka tunnin! Matka jatkuu kuitenkin yhteen autiomaan keskellä olevana pikkukylään, joka osoittautuu aika turhaksi stopiksi.


Reissu päättyy joskus kuuden jälkeen illalla ja oli kyllä kokonaisuutena hyvä läpileikkaus Atacaman maisemista ja luonnon ihmeistä. Aika vaikuttavia ja ainutlaatuisia maisemia on kyllä tarjolla ja erityisesti suolajärvien värit tekivät vaikutuksen. Oleilen hostellissa pari tuntia ja kypsyn taas belgialaisen monologeihin. Onneksi kyseinen apina on lähdössä johonkin ryyppäämään ja poistuu ennen kello yhdeksää. Käyn itse nopeasti pyörähtämässä keskustassa ja ostan iltapalaa kaupasta. Tuli syötyä sen verran hyvin retkellä, että ei ole juuri nälkä. Päätän vaihtaa majapaikkaa huomenna, jolloin onkin taas aivan eri lailla tarjolla vaihtoehtoja kuin mitä pe-la oli. Mitään selitystä ruuhkalle en keksinyt – liekö niin, että jengiä tulee tänne kevät- / kesäkaudella viikonloppureissuille ja vain siitä syystä majatalot ovat täynnä?

5.11.2017 San Pedro de Atacama:
Nostan rinkan selkään heti aamusta ja marssin muutaman sadan metrin päästä löytyvään Quechua-hotelliin. Ihan halpa ei ole tämäkään paikka, joka kustantaa hieman yli 60€ / yö, mutta vaikuttaa heti ”kunnon” hotellilta eikä dormien kylkeen rakennettujen huoneiden tyyssijalta. Respassa oleva nainen on erittäin ystävällinen ja puhuu vaihteeksi hyvää englantia. Jätän rinkan säilöön ja lähden etsimään aamupäivälle suunnittelemani retken lähtöpistettä.

Atacaman autiomaa on tunnettu erinäisistä astronomiaan liittyvistä aktiviteeteistaan, sillä alue soveltuu erittäin hyvin avaruustutkimukseen. Syynä tähän on ennen kaikkea ilmasto, sillä autiomassa on kuivaa ja taivas on yleensä pilvetön. Perinteisten optisten teleskooppien lisäksi alueelta löytyy maailman suurin radioteleskooppi, joka tunnetaan nimellä ALMA. Tähän hieman salaperäiseltä vaikuttavaan tutkimuslaitokseen tehdään aamupäivän kestäviä retkiä viikonloppuisin ja tänään eli sunnuntaina olisi yksi visiitti taas tarjolla.

ALMA-visiitti pitäisi buukata etukäteen online, mutta kaikki paikat olivat eilen jo varattuja. Tripadvisorin mukaan kierrokselle voi päästä myös ilman ennakkovarausta ja menen toiveikkaana puoli yhdeksän maissa kyselemään tilannetta hotellin lähistöllä sijaitsevalle bussipysäkille. Pääsen jonotuslistalle ja kello yhdeksän maissa saan ilokseni kuulla pääseväni mukaan (kuten myös noin kymmenen muuta jonotuslistalle paikan päällä ilmoittautunutta. Väkeä on kokonaisuudessaan bussilastillinen eli nelisenkymmentä henkilöä.


ALMA-keskus sijaitsee noin vajaan tunnin ajomatkan päässä San Pedrosta. Varsinaiset teleskoopit sijaitsevat yli viiden kilometrin korkeudessa ja sinne asti ei ikävä kyllä turisteja kuskata. Mutta ”perusleirissä” sijaitsee suurin osa tämä kompleksin rakennuksista – mukaan lukien varsinainen valvomo, jossa paikan päällä asustavat tiedemiehet ja -naiset tekevät tutkimuksiaan. Visiitin ideana on kierrellä tätä kompleksia ja kuulla / nähdä kaikenlaista ALMAn toiminnasta. Oppaat kertovat aluksi noin tunnin verran ALMAn taustasta, tavoitteista ja radioteleskoopeista yleensäkin. Stoorit ovat ajoittain melko teknisiä ja osa jutuista menee ehkä hieman yli hilseen. Joukossa on pari selkeästi aiheesta hyvin perillä olevaa turistia, jotka intoutuvat jopa ajoittain väittelemäänkin oppaiden kanssa…

Visiitin kiinnostavin osuus on käynti valvomossa, jossa sekalainen joukko eri maista tulevia tutkijoita tuijottelee monitoreita. Jää epäselväksi, mitä tällä hetkellä tutkitaan ja melkoiselta salatieteeltä vaikuttaa tämä radioastronomia ylipäätänsäkin. Jos muistaisi edes jotain lukion fysiikantunneista, niin tästä rundista saisi taatusti enemmän irti! Valvomon jälkeen näemme muutaman teleskoopin osan rakennuksen ulkopuolella – hyvä niin, vaikka olisi toki ollut mielenkiintoista nähdä varsinainen ”tekninen alue”, jolta löytyvät teleskoopin muodostavat 50-60 erillistä antennia.

ALMA oli kyllä mielenkiintoinen kokemus ja kaiken lisäksi tämä retki oli täysin ilmainen. Varmasti joku tähtitiedettä paremmin tunteva saa tällaisesta retkestä vielä enemmän irti – ainakin ryhmän pari henkilöä tuntuivat kysymystensä paljouden perusteella olevan varsin tohkeissaan. Olen joskus kello yhden jälkeen takaisin San Pedrossa ja suuntaan taas pääkadulle selvittelemään ohjelmaa huomiselle.

Kadut hohkaavat helteestä, kun kiertelen matkatoimistoja ja kyselen hintoja Salar de Tara -nimiselle alueelle suuntautuvalle koko päivän reissulle. Päätän valita ihan hyväksi osoittautuneen Desert Adverturesin sijasta toisen firman eli Terra Extremen, joka tarjoaa samaa settiä noin 20€ halvemmalla. Talsin bussiasemalle ja koitan selvittää huomisen bussiaikatauluja. Retken jälkeen olisi tavoitteena palata Calamaan ja haluan ostaa varmuuden vuoksi lipun etukäteen. Aikataulut ovat sekavia ja osa lippukioskeista on paikallisen siestan vuoksi kiinni eli lippu jää ostamatta.

Palaan hotellille ja otan parin tunnit nokkaunet nauttien vaihteeksi hiljaisuudesta. Käyn uudelleen bussiasemalla ja tällä kertaa onnistuu lipun osto huomiseksi – eipä tosin ole yhtään lippua vielä myytynä valitsemaani iltakahdeksan maissa kulkevaan bussiin. Käyn syömässä keskusaukion reunalla olevassa ravintolassa ja tilaan kalaa, vaikka epäilen sen tuoreutta täällä autiomaan keskellä. Matkatoimiston nainen kehotti kuitenkin välttämään punaisen lihan syöntiä ennen huomista lähes viiden kilometrin korkeuteen suuntautuvaa retkeä. Tarjolla on varsin hyvää cevicheä ja merenelävillä höystettyä pastaa – jostain on näköjään saatu näitäkin aineksia tuoreena tänne erämaan helteeseen…

6.11.2017 San Pedro de Atacama - Calama:
Nukun varsin hyvin ja hotellissa on hiljaista kuin huopatossutehtaassa koko yön – olisipa tässä paikassa ollut tilaa myös parina edellisenä yönä! Tänään on edessä viimeinen päivä San Pedrossa ja vielä yksi retki autiomaahan - tällä kertaa osoitteena on Salar de Tara -niminen alue lähellä Bolivian ja Argentiinan rajaa. Syön pikaisen aamiaisen hotellilla ja odottelen hetken kyytiä, joka saapuu sovittuna ajankohtana. Edessä on taas hetki majatalojen kiertelyä, kun minibussi poimitaan lähes täyteen reissaajia. Opas puhuu englantia aika vahvalla aksentilla, mutta kyllä tästäkin hepusta saa selvää. Tällä kertaa ei ole erillistä kuskia mukana, vaan sama heppu hoitaa sekä ratin kääntämisen, että opastuksen.

Tämä retki vie Atacaman autiomaan tiettömille alueille ja osa matkasta kuljetaan ajellen pitkin autiomaan hiekkaa, joka on sen verran kantavaa ja kovaa, että fiilis on kuin suomalaista mökkitietä ajelisi. Tämän retken aikana kivutaan lähes viiden kilometrin korkeuteen (auton kyydissä siis) ja taas hieman jännittää, miltä moinen ennätyskorkeus tuntuu pääkopassa. Ennen tiettömän osuuden alkua ajellaan pitkä tovi paikallista ”päätietä”, joka sekin muuttuu jossain vaiheessa hiekkatieksi ja lopulta autiomaan hiekkaan tehdyiksi ajouriksi.


Ennen varsinaista autiomaaosuutta pidetään aamiaistauko (vaikka itse ehdinkin jo syödä kertaalleen) ja ihaillaan maisemia parissa paikassa. Tunnen taas ohuen ilman vaikutuksen ja alkaa pikkuhiljaa väsyttämään eikä ajatus tunnu oikein kulkevan… Kun päätie jää taakse, niin horisonttiin alkaa ilmestyä omituisen näköisiä kivimuodostelmia, joita ryhmämme pysähtyy tarkastelemaan myös lähietäisyydeltä. Nämä varsin erikoiset luonnon muovaamat taideteokset tuovat hieman mieleen Australian Great Ocean Roadin ”apostolit” tai Thaimaan ”James Bond-saaret”. Turisteja ei juurikaan näy, vaikka muutama muukin autokunta on kyllä menossa samaan suuntaan. Ilma on yllättävän lämmin ja mukaan ottamani takki osoittautuu aivan turhaksi: tällä kertaa tarkenee mainiosti t-paidassakin.

Joskus puolen päivän maissa saavutamme Salar de Taran, joka on vähän samantyyppinen suola-aavikon ympäröimä järvi, kuin minkä näin ensimmäisellä päiväretkelläni. Vesi hehkuu taas turkoosin ja vaaleansinisen sävyissä ja tästäkin lammikosta löytyy flamingoja. Pidämme ryhmän kanssa luonastauon: tarjolla on empanadas-setti eli näitä jo tutuksi tulleita täytettyjä ”piirakoita”. Samassa paikassa on muitakin turistiryhmiä, joilla näyttää olevan huomattavasti tasokkaammat lounaat tarjolla – löytyy jopa pöytäliinat ja viinitarjoilut. Mutta ehkä retkien hinta on sitten jotain ihan muuta?


Lounaan jälkeen on aika kääntyä takaisin päin ja tehdä paluumatkalla muutama stoppi vielä – ohjelmassa on mm. kuuluisien ”katedraaliksi” nimitettyjen kivimöhkäleiden katsastaminen. Kyseisessä muodostelmassa on kieltämättä jotain kirkkoa muistuttavaa, vaikka kyllä näistä paasista löytää hyvällä mielikuvituksella kaikkea mahdollista, kuten vaikka ihmiskasvoja ja eräs aiemmin tänään nähty kivi näytti erehdyttävästi ns. perhekalleuksilta… Paluumatka menee aika nopeasti osittain puoliunessa nuokkuessa, sillä en edelleenkään ole kunnolla tottunut näihin korkeuksiin. Onneksi tämän retken jälkeen tie vie kohti sakeampaa ilmaa!

Olen neljän jälkeen taas takaisin San Pedrossa ja lähden käymään vielä kerran kaupungin ytimessä. Kiertelen hetken matkamuistomyymälöitä ja etsin mate-kuppia täydentämään jo Argentiinasta ostamaani ”mate-pilliä”. Kestää hetken löytää sopiva kupponen, mutta olen tyytyväinen punaiseen paikallisilla ”tribaalikuvioilla” koristeltuun kuppiin, joka maksaa viitisen euroa. Käyn keskusaukion laidalla olevassa kuppilassa syömässä pizzan, joka tällä kertaa on pizzetta-tyyppinen pieni lätty. Marssin takaisin hotellille ja nappaan rinkan selkään.

Tällä kertaa bussilippua ei olisi tarvinnut ostaa etukäteen, sillä bussissa on alle kymmenen matkustajaa. Matka menee nopeasti pimenevässä illassa ja vajaan parin tunnin kuluttua olen taas Calamassa – en tosin varsinaisella bussiasemalla vaan jossakin pienemmässä bussiyhtiön omassa terminaalissa. Sieltäkin on onneksi lyhyt matka Ibis-hotelliin, jonka buukkasin jo toiseen kertaan. Nämä halvat ketjuhotellit ovat kyllä aivan parasta – siisti ja hiljainen huone kohtuulliseen hintaan ilman mitään hostellien mölyapinoita tai muita häiriötekijöitä. Kun on koko päivän kiertänyt eri paikkoja (varsinkin jos on jonkun ryhmän kanssa liikkeellä), niin rauhallinen oma tila on kyllä usein tarpeen…

7.11.2017 Calama - Santiago:
Nukun erinomaisesti ja heräilen aika myöhään. Tänään ei ole mikään kiire minnekään, vaikka aika pitkä päivä on tiedossa. Calamassa on ohjelmassa yksi mielenkiintoiselta vaikuttava retki puolen päivän jälkeen ja illalla parin tunnin lento takaisin kohti pääkaupunkia. Luovutan huoneen puoli kahdentoista maissa ja lähden supermarketin kautta kohti kaupungin pohjoisosaa, josta pitäisi löytyä paikallisen kaivosyhtiön toimisto.

Calaman pääelinkeino lienee kaivosteollisuus ja kaupungin liepeillä sijaitsevaan Chuquicamatan kuparikaivokseen on mahdollista tutustua kaivosyhtiön järjestämillä ilmaisilla kierroksilla. Kyseinen paikka on yksi maailman isoimmista avolouhoksista ja on ensimmäinen käyntini minkään laisessa kaivoksessa koskaan. Olen varannut visiitin sähköpostitse noin viikko sitten ja kierroksen pitäisi käynnistyä kello yhdeltä. Mailissa ilmoitettu paikka löytyy helposti ja täytettyäni pari lomaketta saan kypärän ja huomioliivit, joiden kanssa asetun odottelemaan kierroksen alkamista. Liikkeelle päästään lähes puolisen tuntia sovitun alkamisajan jälkeen, kun kaikki myöhästyneet ja ilman ennakkoilmoittautumista olevat on saatu mukaan.

Ryhmä ohjataan bussiin ja ajelemme vajaan kymmenen kilometrin päähän kaupungin ytimestä. Ensimmäinen stoppi on kaivoksen kyljessä oleva kaupunki, joka on varsin mielenkiintoinen moderni aavekaupunki – kyseinen stadi oli aiemmin kaivoksen työntekijöiden asuttama paikka, joka tyhjennettiin turvallisuussyistä joskus kymmenen vuotta sitten. Eli kyseessä on tosiaan uudempi versio aiemmin näkemästäni Humberstonesta. Tunnelma on taas kuin aika olisi pysähtynyt, vaikka ihmisiä ja autoja liikkuukin alueella jonkun verran.


Ryhmä viedään ensin vanhaan liiketilaan, jossa opas kertoo varsin seikkaperäisesti kuparin louhinnan ja jalostamisen prosessista. Esityksen jälkeen saamme hetken ihmetellä aavekaupunkia, ennen kuin matkuu jatkuu bussilla kohti varsinaista kaivosta. Matkan varrella näemme erilaisia kuparin tuotantoon liittyviä tuotantolaitoksia ja valtavan kaivosalueen muita rakennuksia. Lyhyen kiertoajelun jälkeen bussi pysähtyy avolouhoksen näköalatasanteelle, josta avautuu vaikuttava näkymä yli avolouhoksen. Kaivos on juuri niin valtava, kuin osasin odottaakin. Maahan kaivetun ”reiän” halkaisija on kilometrejä ja syvyyttäkin sillä on lähemmäs kilometri.

Kaivoksen pohjalle johtava tie kiertää louhoksen reunoja spiraalin muodossa ja sitä pitkin liikennöivät taukoamatta lukuisat kuorma-autot sekä ylös että alas. Nämä koneet ovatkin yksi päänähtävyyksistä täällä – enpä muista koskaan nähneeni mitään tämän kokoisia ajoneuvoja. Pelkästään renkaiden halkaisija on neljä metriä ja opas kertoo näiden hirviöiden kuluttavan 4500 litraa dieseliä päivässä! Myös kaivinkoneet ovat valtavan kokoisia, lähes pienen kerrostalon kokoisia jättiläisiä. Vietämme näköalatasanteella puolisen tuntia ihmetellen tämän laitoksen toimintaa, kunnes on aika palata bussiin ja suunnata takaisin kohti kaupunkia.


Kaivos oli kyllä varsin ainutlaatuinen ”nähtävyys” ja ilman muuta käymisen arvoinen paikka. Muuta tekemistä Calamassa ei juuri olekaan. Kiertelen kaupunkia reilun tunnin ajan, enkä löydä oikein mitään kiinnostavaa. Keskustan kadut ovat yllättävän ruuhkaisia iltapäivällä ja päätän palata hotellille, kun tungos alkaa ahdistamaan. Nostan taas rinkan selkään ja päätän lähteä lentokentälle, vaikka aikaa lennon lähtöön on vielä reilusti. Taksikuskin kanssa tulee jotain epämääräistä säätöä kyydin hinnasta ja kuski taitaa yrittää vedättää ensin tuplahintaa, mutta suostuu pienen väännön jälkeen hotellin suosittelemaan taksaan eli noin kymppiin euroissa.

Lennän taas Sky:llä ja tällä kertaa lentolippu on oikeasti halpa eli noin 60€ parin tunnin lennosta. Checkin ja koneeseen nousu onnistuvat ilman ylimääräisiä sähläyksiä ja olen joskus kello yhdentoista jälkeen Santiagossa. Olen buukannut lentokenttähotellin, joka on kyllä aivan liian kallis, mutta logistisesti järkevin vaihtoehto huomioiden tämä myöhäinen saapuminen ja ennen kaikkea parin päivän kuluttua ohjelmassa oleva aikainen aamulento. Hotellille kulkevan ilmaisen taksikyydin löytäminen vaatii hieman yritystä, mutta aika pian löydän itseni tämän reissun tilavimmasta hotellihuoneesta muutaman kilometrin päästä lentokentästä. Ehdin nukkumaan vasta kahden maissa, sillä pitää vielä buukata majoitus viimeiseen varsinaiseen kohteeseeni eli Pääsiäissaarille. Kohtuuhintaisen yösijan löytäminen osoittautuu vaikeaksi, sillä Pääsiäissaaret ovat ylipäätään aika kallis paikka. Buukkaan lopulta huomattavasti kalliimman paikan kuin mitä suunnittelin, toivottavasti mesta on ylistävien Tripadvisor – palautteiden veroinen!

8.11.2017 Santiago:
Tänään olisi edessä ensimmäinen Chilen pääkaupunkiin tutustumiseen varaamistani kahdesta päivästä. En odota mitään ihmeitä tältä yli kuuden miljoonan kaupungilta – moni reissaaja on kuvaillut Santiagoa tylsäksi eikä ainakaan matkaoppaiden perusteella kaupungissa ole mitään ihan erityisen kiintoisia nähtävyyksiäkään. Joudun palaamaan lentokentälle päästäkseni bussilla keskustaan. Tosin kohta huomaan lentokenttäbussin pysähtyvän aivan hotellin nurkilla – tätä ei taas kerran äärimmäisen huonoa englantia puhunut respan henkilö saanut minulle selvitettyä, vaikka nimenomaan asiaa kysyin! Taitaa olla pahanlaatuinen yliannostus espanjan kieltä allekirjoittaneella tällä hetkellä…

Yliannostuksen oireet vaan pahenevat, kun yritän ostaa metrolippua päästäkseni aivan kaupungin ytimeen asti. Lippuluukulla minua palvelee harmaatukkainen herra, joka ei tietenkään puhu sanaakaan vieraita kieliä. Normaalin elekielen ja numeroiden kirjoittamisen tms sijasta ukkeli puhuu vaan entistä enemmän espanjaa, vaikka teen selväksi, että en ymmärrä siitä sanaakaan. Juuri kun olen täysin menettämässä hermoni ja pyytämässä rahojani takaisin, niin äijä vihdoin antaa metron vaatiman Bip-kortin ja lataa sinne muutaman euron edestä pelimerkkejä.


Metro kulkee nopeasti ja olen lopulta joskus puolen päivän maissa keskustassa. Tunnelma tuo heti flashbackit Buenos Airesista: ihmisiä tungeksii kiireisinä joka suuntaan ja rakennukset sekä arkkitehtuuri tuovat kovasti mieleen eteläisen Euroopan. Keli on sentään paljon lämpimämpi, kuin BA:ssa noin kuukausi sitten… Kävelen kaupungin keskusaukiolle väistellen jalkakäytävillä vellovaa ihmismassaa. Aika kiireisen ja ruuhkaisen oloinen on tämäkin kaupunki ja ensivaikutelma ei ole kovin positiivinen. Istun hetkeksi keskusaukiolla olevalle penkille ja katselen afrikkalaisen näköisten ihmisten kulkuetta – jää tosin epäselväksi mikä on tämän performanssin aihe…

Kävelen kaupunkia halkovalle joelle, joka on täysin ruskea väriltään. Jostain pitäisi löytää vessa ja huomaan lähistöllä olevan jonkun taidemuseon, joka osoittautuu ilmaiseksi ja museoistahan löytyy aina saniteettitilat. Täytyypä siis katsastaa näyttelytkin, vaikka en varsinaisesti ollut suunnitellutkaan visiittiä kyseiseen paikkaan. Museo osoittautuu aika tylsäksi paikaksi, josta löytyy sekalainen setti modernia taidetta ja myös hyvin perinteisiä ”miehet munasillaan” – henkisiä patsaita ja veistoksia. Jatkan siis matkaa vessa- ja taidetauon jälkeen…

Yksi kaupungin kuuluisimmista nähtävyyksistä liittyy runoilija Pablo Nerudaan eli yhteen Chilen tunnetuimmista kirjailijoista. Tämä Nobel-palkittu hahmo asui useammassa paikassa Chilessä ja Santiagosta löytyy yksi Nerudan kodeista. Kyseessä on aika tyypillinen taiteilijakotiin avattu museo, joka esittelee alkuperäisessä asussaan olevaa rakennusta ja sen asukkien historiaa. Kuten arvata saattaa, niin ihan tavallisesta talosta ei ole kyse, vaan tämäkin on sekä arkkitehtuuriltaan että sisustukseltaan erikoisempi tapaus.

Rakennus koostuu kolmesta eri talosta, jotka on rakennettu vuoren rinteeseen.  Lähes kaikissa huoneissa saa kierrellä vapaasti ja audioguide avaa huoneiden ja esineiden taustoja kiitettävästi. Neruda oli keräilijäluonne ja huoneista löytyy mitä erikoisempia esineitä, joita taiteilija toi matkoiltaan ympäri maailman. Näköjään heppu on käynyt myös Suomessa eräällä seinällä olevan kartan mukaan. Paikka on ihan kiinnostava, vaikka en varsinaisesti runoudesta ole innostunut enkä muutenkaan ollut juuri kuullut Nerudasta ennen tätä visiittiä. Kovin iso tämä kompleksi ei ole ja koko huusholli on kierretty vajaassa tunnissa.

Jatkan matkaa kävellen ja pidän lyhyen empanada-tankkauspaussin ja suuntaan takaisin kohti keskustaa. Santiagosta löytyy muutama dark tourism -henkinen kohde, joista ensimmäinen olisi ohjelmassa seuraavaksi. Chilessähän oli 70-80 -luvuilla varsin pitkä sotilasdiktatuurin ajanjakso, johon liittyen tästä kaupungista löytyy muutama museo ja muistomerkki. Ensimmäinen kohteeni tältä osastolta on ”kuulusteluhuone”, joka löytyy huomaamattomasta rakennuksesta eräältä sivukadulta. Paikka vaikuttaa ennakkoon arvioituna vähän vastaavalta kuin ex-Neuvostoliiton maista löytyvät KGB:n toimistot – tosin huomattavasti pienemmässä mittakaavassa.

Tämä kohde on kyllä melkoinen pettymys. Paikka on tyhjää täynnä ja mitään muuta nähtävää kuin muutama käytännössä tyhjä huone vanhassa talossa ei ole. Seinillä on jotain espanjankielisiä taiteellisen oloisia tekstejä, joita lyhyt englanninkielinen esite ei avaa. Eli koko mestan synkkä historia jää kyllä täysin mysteeriksi. Tämä paikka olisi kyllä ehdottomasti vaatinut oppaan ja paljon selitystä. Onneksi visiitti on ilmainen… Jatkan matkaa läheiseen puistoon, josta pitäisi avautua hienot näkymät yli kaupungin.


Puisto osoittautuukin mukavaksi paikaksi ja ei ole mikään ihan tavallisin viheralue. Puisto sijoittuu korkealle mäelle, jolle on rakennettu pieneltä linnoitukselta vaikuttava setti muureja, portaita ja näköalatasanteita. Ylimmältä tasanteelta avautuukin hieno näkymä yli kaupungin kattojen joka suuntaan. Lepäilen puistossa hetken ennen kuin alkaa olla aika etsiä illallispaikka. Lonely Planet mainitsee puiston liepeillä sijaitsevan perulaisravintolan, joka vaikuttaa hyvältä. Tilaan taas meren eläviä eli cevicheä + mustekalaa, jotka ovat kyllä parasta syötävää vähään aikaan. On kyllä tullut syötyä aivan liikaa sekalaista roskaruokaa ja välipaloja viime päivinä…

Palaan hotellille metrolla ja bussilla. Tällä kertaa vältän lentokentällä käynnin ja hyppään pois bussista hotellin nurkilla. Pakkailen kamat aikaista herätystä silmällä pitäen ja hoidan muutamia asioita verkossa, sillä Pääsiäissaarilla tuskin on kovin toimivat nettiyhteydet.

9.11.2017 Santiago – Rapa Nui:
Lento lähtee kello 6.40 ja eihän tällaisessa aikataulussa ole tunnetusti mitään järkeä, mutta oli vaan pakko buukata kyseinen lento, koska muut vaihtoehdot olisivat maksaneet lähes tuplasti eli reilusti yli tuhat euroa… Onneksi hotellilta kulkee puolen tunnin välein ilmainen minibussi kentälle myös aamuviideltä ja aamiaistarjoilukin alkaa kello 4.30. Ehdin siis syödäkin jotain ennen kuin on aika lähteä kohti lentokenttää.

Kentällä ei ole mitään erityistä hässäkkää ja Pääsiäissaarille menijöille on ihan omat tiskinsäkin eli checkin hoituu hämmästyttävän nopeasti. Koska en ole oikein usko luottokorttien toimivuuteen Pääsiäissaarilla, niin marssin pankkiautomaatille tarkoituksenani nostaa nippu pesoja jo eilen hankkimani käteisen lisäksi. Automaatti tuottaa kuitenkin pettymyksen ja näyttää ainoastaan kryptisen oloisen virheilmoituksen. Tulee hieman kiire etsiä toimiva kone toisesta päästä lentokenttää, mutta onneksi tämä toinen masiina suostuu yhteistyöhön. Yleisesti ottaen kortit ovat toimineet erittäin hyvin koko reissun ajan – harmina ovat lähinnä olleet automaattien naurettavan alhaiset nostorajat ja korkeat kulut (etenkin Argentiinassa).

Kone on näköjään jumbo ja se tulee aivan täyteen eli Pääsiäissaaret tuntuvat kyllä kiinnostavan reissaajia. Kuulen yllätyksekseni suomen kieltä edessäni olevalta penkkiriviltä ja kuinka ollakaan siellä istuu maailmanympärimatkalla oleva pariskunta, joka on menossa viikoksi Pääsiäissaarille. Vaihdamme pikaisesti reissukuulumiset – ihan hauska puhua vaihteeksi suomeakin (muutenkin kuin soitellessa Suomeen). Lento menee kohtuullisen nopeasti, sillä isossa koneessa on onneksi kunnon viihdejärjestelmä ja ehdin katsoa pari leffaa noin viisituntisen lennon aikana.

Pääsiäissaarten lentokenttä on juuri niin pieni kuin osasin odottaakin ja hässäkkä on melkoinen, kun jumbojetin verran väkeä purkautuu koneesta. Kenttä on aivan pääkaupungin (ja saarten ainoan kaupungin) eli Hanga Roan vieressä ja majatalooni voisi vaikka kävellä. Olen kuitenkin sopinut, että saan kyydin ja jään terminaalin ulkopuolelle odottelemaan majatalon emäntää, joka saapuukin lyhyen seisoskelun jälkeen. Matkaa ei tosiaan ole kuin pari kilometriä ja lyhyen ajomatkan jälkeen löydän itseni myrskyävän meren ääreltä Tojika-nimisestä majatalosta.

Paikka vaikuttaa oikein miellyttävältä, vaikka hinta on kuitenkin aika suolainen. Sadalla taalalla per yö saisi mantereella aika ylellisen hotellin, mutta täällä hinnat ovat aivan eri sfääreissä eli tällainen keskitason majatalokin kustantaa tosiaan lähes satasen euroissa per yö. Joka tapauksessa huone on ok ja sijaintikin varsin hyvä – onneksi olen tähän asti pitänyt majoituskulut aika lailla kohtuullisina lukuunottamatta Ushuaiaa ja San Pedro de Atacamaa, joissa jouduin buukkaamaan huomattavasti budjettiani kalliimmat paikat…


Ilma on puolipilvinen ja lämpöä on reilut 20 astetta. Mitään ihan hellelukemia ei täällä ilmeisesti yleensä edes tule, vaan keli on tällainen hyvää suomalaista kesäpäivää muistuttava lähes ympäri vuoden. Sadetta tulee kyllä usein, mutta kuurot ovat yleensä aika lyhytkestoisia. Lähden talsimaan kohti Hanga Roan ydintä, jonne on vajaa kilometrin matka. Pienihän tämä kaupunki on ja aika vahvasti elämä täälläkin keskittyy turismiin. Saaren oma kieli näkyy katukuvassa ja kaikki paikannimet ovat tietenkin paikallisella Rapa Nuin kielellä, joka kuuluu polynesialaisiin kieliin. Saaren kieli kuulostaa suomalaisen korviin varsin hupaisalta, sillä aika monella sanalla on joku merkitys myös suomeksi: löytyy rapa, kura, apina ja ties mitä muita tuttuja sanoja…

Käyn ostamassa kaupasta evästä ja syön kevyen lounaan kaupungin pääkadun varrella olevassa puistossa. Tunnen itseni aika väsyneeksi, sillä olen ollut hereillä jo lähes aamuneljästä alkaen. Päätän palata majatalolle ja nukkua parin tunnin päiväunet. Käyn kuitenkin hoitamassa pari asiaa paluumatkan varrella eli ostan kansallispuistolipun, joka vaaditaan moai-patsaiden ihmettelyyn ja buukkaan saarikierroksen huomiseksi.

Kun herään taas virkistävien nokkaunien jälkeen, niin kuulen sateen ropinaa. On näköjään alkanut tulla vettä ihan kunnolla ja joudun odottelemaan hetken sateen taukoamista. Talsin taas pääkadulle ja käyn yhdessä sen lukuisista ravintoloista syömässä päivän kalan. Ei mikään kovin erityinen annos, mutta ainakin nälkä lähtee. Käyn kaupasta ostamassa aamiaistarpeita ja palaan majatalolle…

10.11.2017 Rapa Nui:
Aamu on pilvinen ja taitaa vähän vettäkin ripotella, kun syön aamiaisen majatalon keittiössä. Aamiaistarjoilua ei siis tässä paikassa ole, vaan kukin noutakoon eväänsä itse ruokakaupasta. Tämän päivän ohjelmassa on eilen varaamani saarikierros, joka tietenkin pitää sisällään moai-bongausta ja myös muutamia muita kohteita. Homman nimi on siis ihan rehellinen opastettu turistikierros, jolle osallistuu kolmisenkymmentä ihmistä.

Pikkubussi saapuu sovittuun aikaan ja on onneksi jo lähes täynnä eli eipähän tarvitse kierrellä saarta sen kauempaa poimimassa lisää matkustajia kyytiin. Taivas on edelleen pilvessä – saapa nähdä, tuleeko myöhemmin kunnolla vettä… Oppaana toimiva rouva vetää kierrosta tuttuun tapaan espanjaksi ja englanniksi, mutta ikävä kyllä naisen englanti on varsin erikoista eli ainakin minulla on suuria vaikeuksia ymmärtää kaikkea mitä hän puhuu.


Ensimmäinen stoppi on noin puolen tunnin ajomatkan päässä ja on yksi monista saarelta löytyvistä raunioituneista kylistä. Moai-patsaat makaavat täällä maassa ja muutenkaan paikkaa ei ole juuri entisöity eli tarjolla on erilaisia kivikasoja. Sade alkaa yltyä ja mietin, pitäisikö ostaa oppaan myymä sadetakki. Ihmettelemme raunioita vajaan puolen tunnin ajan, kunnes on aika jatkaa matkaa. Tämä ensimmäinen kohde ei ollut mitenkään erityisen kiintoisa, vaikka olikin hyvä alustus saaren historiaan…

Seuraavaksi onkin vuorossa pari huomattavasti kiehtovampaa paikkaa. Ensin pysähdymme tarkastamaan saaren ehkä kuuluisimman moai-muodostelman eli 15 takaisin pystyyn nostetun patsaan ryhmän nimeltään Ahu Tongariki. Näky on kieltämättä aika vaikuttava ja antaa hyvän kuvan siitä, kuinka vaikuttavia nämä ”alttarit” ovat aikanaan olleet – varsinkin kun huomioi ne primitiiviset työkalut, joilla patsaat on veistetty. Sade alkaa onneksi taukoamaan, mutta edelleen synkkänä jatkuva keli ei ole erityisen hyvä valokuvien räpsimisen kannalta.


Patsasrivistön lähistöllä sijaitsee Rano Raraku-niminen paikka, jossa moait aikanaan veistettiin hakkaamalla ne vuorenseinämästä irrotettavaan kivipaateen. Tämä onkin erittäin kiintoisa kohde, joka avaa hyvin sitä valtavaa työmäärää, mikä tarvittiin yhden moai-patsaan valmistamiseen. Keskeneräisiä patsaita näkyy valtavasti ja näihin kuuluu myös yli 20-metrinen jättiläinen, joka ei siis koskaan valmistunut. Paikka on kyllä salaperäisyydessään kiehtova, sillä niin paljon salaisuuksia liittyy edelleen näiden patsaiden tekoprosessiin, liikutteluun ja ylipäätänsä käyttötarkoituksiin. Patsastehtaan jälkeen on vuorossa lounastauko, jonka käytän omien eväideni syömiseen.


Iltapäivän ohjelmassa on vielä pari paikkaa eli taas yhdet kylän rauniot ja saaren ainoa varsinainen ranta, jota sitäkin vartioi viiden patsaan ryhmä. Juuri kun ryhmämme pääsee rannalle, niin alkaa taas satamaan ja tällä kertaa varsin rankasti. Ohjelmaan olisi kuulunut tunnin oleilu rannalla, joka muuttuu lähinnä sateen pitämiseksi rantakahviloissa. Ranta vaikuttaa ihan mukavalta kaistaleelta vaaleata hiekkaa, mutta tällä kelillä olisi tämän pysähdyksen voinut typistää viiteentoista minuuttiin ja palata suoraan Hanga Roaan.

Joka tapauksessa rannalta matka jatkuu takaisin kohti majataloa ja olen siellä joskus kello viiden jälkeen. Kokonaisuutena tämä retki oli kyllä edullisen hintansa arvoinen, vaikka opas olikin aika huono. Toki kaikki nämä kohteet olisi ollut helppo kiertää omatoimisesti vuokraamalla auto tai vaikka fillarilla, sillä kilometrejä tuli ehkä noin viitisenkymmentä. Lepäilen vähän aikaa hotellilla ja kävelen pimeän tultua pääkadulle. Etsin hetken aikaa ravintolaa ja päädyn jonkun hotellin yhteydessä olevaan paikkaan, josta tilaan hyväksi osoittautuvaa cevicheä.

11.11.2017 Rapa Nui:
Nukun taas hyvin, sillä majatalo on kiitettävän hiljainen pimeän tulon jälkeen. Vaikka paikasta löytyy dormikin, niin jengi on oikein rauhallista ja mitään 18-kesäistä väkeä ei edes näy. Taitaa Pääsiäissaarten hintataso muutenkin pitää nuorimmat reissaajat poissa. Sää on puolipilvinen eli vaikuttaa erittäin sopivalta pidemmälle kävelyretkelle. Syön taas omia eväitäni aamiaiseksi ja lähden joskus lähempänä puolta päivää liikkeelle.

Noin kuuden kilometrin päässä majatalosta sijaitsee Orongo -niminen paikka, joka on yksi saaren pyhimmistä muinaisjäänteistä. Kyseisessä paikassa pidettiin ennen muinoin erilaisia uskonnollisia seremonioita, joihin kuului myös mielenkiintoiselta vaikuttava ”lintumieskisa”. Orongoon pääsisi autolla tai pyörällä ja näiden lisäksi sinne menee kävelijöille tarkoitettu polku. Valitsen siis apostolinkyydin ja kävelen aluksi pari kilometriä tien vartta. Tsekkaan matkan varrella yhden kalasataman ja kyselen paikallisesta dive shopista sukelluksia, mutta kyseisen putiikin edustaja puhuu niin huonoa englantia, että päätän olla lähtemättä kyseisen firman retkille.

Orongoon vievä polku on helppo löytää ja se ei ole mitenkään erityisen hankala kulkea, vaikka onkin välillä aika jyrkkääkin ylämäkeä. Kulkijoita ei juuri ole, eli saan kävellä aika lailla yksikseni lähes koko matkan. Mitään erityisen kiintoisaa nähtävää ei ole matkan varrella ennen kuin saavun päätielle, jonka varrelta avautuu upeat näkymät yli muinaisen tulivuoren kraatterin. Tulivuori ei siis ole enää aktiivinen, vaan kraatterin on täyttänyt jo kauan aikaa sitten vesi, joka on sittemmin muuttunut lähes suoksi. Näky on varsin mielenkiintoinen ja valokuvauksellinen.


Kraatterin reunalla tuulee todella kovaa ja jatkan matkaa noin vajaan kilometrin päässä olevaan Orongoon. Täälläkin syynätään kansallispuistolippu huolella ennen kuin pääsen ihmettelemään varsinaisia raunioita. Moai-patsaita ei ole näkyvissä, vaan tällä alueella on nähtävillä lähinnä kivikasoja muistuttavia taloja sekä kallioon kaiverrettuja petroglyfejä. Alueella ei ole asuttu vakituisesti, vaan sen funktiona on ollut toimia mm. aiemmin mainitsemani lintumieskisan tyyssijana. Kyseisessä kisassa piti saalistaa erään läheisellä pikkusaarella asustavan lintulajin ensimmäinen muna joka vuosi pesintäajan alkaessa…


Paikka on yhtä lailla mystinen kuin niin moni muukin Pääsiäissaarten nähtävyys. Ajatus ja katse jäävät pitkäksi aikaa harhailemaan ja pohtimaan elämää tässäkin paikassa joskus satoja vuosia sitten. Näkymät ovat hienoja ja turistiryhmät loistavat poissaolollaan. Palailen jossain vaiheessa iltapäivää takaisin samaa reittiä majatalolle ja pidän pienen lepotauon, sillä tulihan taas talsittua jokunen kilometri.

Lähden taas illemmalla keskustaan ja bongaan jalkapallo-ottelun sataman lähellä olevalla kentällä. Jää epäselväksi, mitkä joukkueet ovat kentällä – meininki on kyllä varsin leppoisaa alasarjafutista eikä pelin tasokaan vaikuta kovin hurjalta. Mitään lipunmyyntiä ei näytä olevan ja päätän jäädä katsomaan pelin loppuun asti. Kotijoukkue mättää varmaan viisi maalia toisella puoliajalla ja voittaa selvästi. Tulostaulu on täysin analoginen eli joku nostelee numeroita taululle tarpeen mukaan, kun maaleja syntyy. Yleisöä on ehkä viitisenkymmentä ja pari kulkukoiraa päälle.

Hanga Roassa on alkamassa joku juoksutapahtuma, jonka lähtöä valmistellaan jalkapallokentän vieressä. Jätän juoksun seuraamisen väliin ja käyn kyselemässä toisesta dive shopista sukelluksista. Tällä kertaa löytyy sujuvasti englantia puhuva henkilö ja retkiäkin olisi tarjolla joka päivä. Meri on kyllä aika myrskyinen ja vesi ei ole mitenkään erityisen lämmintä – pitää vielä miettiä, lähtisikö sukeltamaan vai tekisikö jotain muuta seuraavana parina päivänä…

Käyn syömässä taas cevicheä yhdessä satama-alueen lukuisista ravintoloista ja palaan majatalolle illan jo hämärryttyä. Juoksukilpailun osallistujia tulee vastaan otsalamput päässä. Ilmeisesti joku puolimaraton tai muu lyhyempi matka lienee kyseessä?

12.11.2017 Rapa Nui:
Tänään olisi edessä kolmas päivä saaren historiaan tutustumista. Kaikki keskeisimmät muinaismuistot ehtii siis hyvin kiertää rauhalliseen tahtiin kolmessa päivässä ja periaatteessa omalla autolla ehtisi nähdä useimmat paikat jopa päivässä. Mutta ei Pääsiäissaarille kannata tulla pitämään kiirettä, sillä elämänmeno soljuu täällä omaan verkkaiseen tahtiinsa ja matkailijankin kannattaa omaksua samanlainen rytmi.

Olen päättänyt vuokrata polkupyörän, mutta majatalon omistajat loistavat poissaolollaan. Odottelen yli puolenpäivän lukien e-kirjaa läppärilleni asentamallani Amazon Kindlellä – homma toimii itse asiassa yllättävänkin hyvin! Yksi talon emännistä ilmestyy vihdoin paikalle ja saan joskus kello yhden maissa alleni yhden majatalon uuden karheista maastopyöristä. Lähden fillaroimaan kohti taas paria moai-kohdetta, jotka löytyvät tällä kertaa lähes keskeltä saarta. Vajaan kymmenen kilometrin taival taittuu nopeasti varsin hyväkuntoista tietä pitkin ja sää on taas onneksi sateeton.


Käyn ensin katsastamassa paikan, jossa patsaiden hatut eli ”pukaut” tehtiin punaisesta kivestä. Noita hattuja (tai ”peruukkeja”) ei kovin monella patsaalla enää ole päässään, mutta alun perin tämä hieman mystiseksi jäänyt kotsa kuului kai kaikille patsaille. Hattutehtaalla ei ole kovin paljon nähtävää – muuta kuin karkeatekoisia pyöriä muistuttavia hattujen aihioita. Paikka on aika nopeasti nähty ja jatkan matkaa taas yhden moai-muodostelman luo. Tällä kertaa kyseessä on ”seitsemän veljestä” eli patsaita on rivissä seitsemän kappaletta. Turisteja on täälläkin varsin vähän, liekö isoimmat ryhmät käyneet jo aamupäivällä ihmettelemässä näitä ukkeleita?


Istuskelen pitkän tovin zoomaillen näitä veljeksiä, ennen kuin matka jatkuu kohti läheistä luolaa, jonne on itse asiassa reilun kilometrin matka lipuntarkastuspisteeltä. Jätän fillarin parkkiin – vain myöhemmin tajutakseni, että päästäkseni takaisin Hanga Roaan minun pitää ajaa luolalle menevää tietä eteenpäin. Tuleepahan käveltyä edestakaisin… Luola ei ole kovin kiintoisa eli palaan nopeasti hakemaan pyörän.

Suuntaan seuraavaksi takaisin rannikolle ja samalla tie muuttuu varsin huonokuntoiseksi hiekkatieksi, jota pitkin ei saa edes ajaa autolla. Tien varrella on tarjolla taas yhdet kylänrauniot ja pari muuta luolaa. Kylän alueella pitäisi olla kaatuneita moai-patsaita, mutta jostain syystä en niitä näe. Muuten tämäkin paikka on lähinnä kasa kiviä. Mutta maisemat ovat hienoja.

Tsekkaan toisen luolan, joka sijaitsee lähes merenpinnan tasolla. Tämäkään paikka ei ole erityisen kiinnostava, joten jatkan pyöräilyä, joka kyllä vähän väliä muuttuu kävelyksi tien kunnon vuoksi. Reitiltä löytyy kolmaskin luola, joka osoittautuu niin ahtaaksi, että jätän suosiolla sinne ryömimisen väliin. Ilmeisesti luola olisi avautunut ahtaan sisäänkäynnin jälkeen, mutta klaustrofobian tunne pakottaa jättämään tämän onkalon tutkimisen väliin. Pyöräilen pari kilometriä kohti Hanga Roaa ja katsastan vielä yhden joukon moai-patsaita.


Palaan pääkaupunkiin ja pohdin vielä sukellusreissua. Kaikki dive shopit näyttävät olevan kiinni näin sunnuntaina ja päätän suosiolla jättää sukeltamisen väliin – eipä se varsinaisesti ollut edes tämän koko rundin ohjelmassakaan eli pettymys ei ole suuri. Bongaan suomalaispariskunnan yhdestä ravintolasta ja vaihdamme hetken kuulumisia. Palaan majatalolle ja mietin, jaksanko lähteä myöhemmin johonkin illalliselle. Olen kuitenkin ostanut jo sen verran paljon ruokaa, että päätän ravita itseni voileivillä ja nuudeleilla majatalolla. Fillarointikin oli yllättävän rankkaa ja jalkoja kivistää jonkun verran.

13.11.2017 Rapa Nui:
Olen kolmessa päivässä kiertänyt kaikki oleellisimmat historialliset kohteet Pääsiäissaarilla, joten tänään on tarkoitus ottaa rennosti ja pysytellä Hanga Roassa. Lähden kävelemään taas joskus puolen päivän maissa ja kiertelen aluksi pääkadun matkamuistomyymälöitä. Moai-patsaiden pienoismalleja eri materiaaleista tehtynä löytyy arvatenkin lähes jokaisesta putiikista eli haasteena on lähinnä runsauden pula. Hinnat alkavat noin kymmenestä eurosta ja johonkin jalopuusta kaiverrettuun versioon voisi käyttää vaikka satasenkin. Jätän kuitenkin ostokset myöhemmäksi bongattua pari lupaavan näköistä ukkelia, joista pitäisi valita olohuoneen hyllyn reunalle päätyvä yksilö.

Keli on taas kohtuullisen hyvä eli taivas on puolipilvinen ja lämpöä lienee hieman alle 25 astetta. Päätän nauttia tästä ehkä vähään aikaan yhdestä viimeisestä ”kesäpäivästä” ulkosalla ja talsin kaupungin laitamilla olevien moai-patsaiden vieressä olevalle nurmikentälle. Otin läppärin mukaan ja istuudun nurmikolle jatkamaan e-kirjan lukemista. Loppua kohden huononeva kirja tulee luettua vajaassa parissa tunnissa, jonka jälkeen lähden takaisin kohti keskustaa.

Käyn paikallisella käsityötorilla ostamassa parikymmentä senttiä korkean moai-patsaan ja pari muuta matkamuistoa. Pienen tinkimisen jälkeen saan esineet ihan kelpo hintaan ja jatkan matkaa kohti majataloa. En kuitenkaan mene vielä takaisin, vaan käyn testaamassa kalastajasataman laitamilta löytyvän meren herkkuihin erikoistuneen ravintolan. Syön viimeisen Pääsiäissaarten illan kunniaksi pidemmän kaavan kautta sekä alku- että pääruoan eli mustekalaa ja vielä yhden annoksen cevicheä. Paikka on ehkä tasokkain tällä saarella kokeilemistani ja myös hienoista auringonlaskun näkymistä pisteet tälle ravintolalle.


14.11.2017 Rapa Nui - Santiago:
Viimeisenä päivänäni Pääsiäissaarilla on vielä aikaa käydä pääkaupungin ainoassa museossa. Kyseisessä paikassa olisi varmaan ollut järkevintä vierailla aivan ensimmäiseksi, mutta on myös ehkä hyvä saada yhteenveto Rapa Nuin historiasta vasta näin visiitin viimeisenä päivänä. Museo on noin parin kilometrin kävelymatkan päässä eikä pääsymaksua peritä ollenkaan.

Museo on aika pieni, mutta se esittelee silti kattavasti saarten historian oleellisimmat vaiheet ja kertoo mielenkiintoisia faktoja moai-patsaista kuten mm. löydettyjen patsaiden lukumäärän. Näyttelyesineitä ei ole kovin paljon, vaan suurin osa tarinasta kerrotaan taulujen ja tekstien avulla. Museo on siis aika nopeasti nähty ja olisi tosiaan ollut järkevintä aloittaa Pääsiäissaarten visiitti täältä.

Palaan keskustaan ja innostun ostamaan vielä toisenkin moai-patsaan – tällä kertaa savisen version eilen ostamani puisen ukkelin kaveriksi. Sitten onkin aika palata majatalolle, jotta ehdin lentokentälle ajoissa. Käyn pikaisesti syömässä majatalon yhteydessä olevassa kanttiinissa, joka osoittautuu kyllä halvaksi, mutta ruoka on aika mitäänsanomatonta. Majatalon emäntä heittää minut lentokentälle, jossa on aika ahdasta, kun jumbojetillisen verran matkustajia ahtautuu pieneen terminaaliin.

Edessä on taas viiden tunnin päivälento ja kone on taas aivan viimeistä paikkaa myöten täynnä. Vieressäni istuu vanhempi pariskunta ja leveähkö rouva ei jostain syystä ymmärrä istua omalla paikallaan, vaan vyöryy koko ajan minun istuimeni puolelle. Huomautan tästä tilankäytöstä, mutta joko englanninkielinen palaute ei mene ollenkaan jakeluun tai sitten sitä ei ymmärretä ja tuskailen koko loppumatkan rouvan kyynärpään sohiessa omaani vähän väliä…

Lopulta kone laskeutuu taas Santiagon kentälle, jossa olen jo neljättä kertaa. Jostain syystä matkustajat kierrätetään ulkomaan terminaalin ja passintarkastuksen kautta. Hyppään lentokenttäbussiin, joka kuljettaa kohtuullisen nopeasti keskustaan ja löydän itseni hieman sekavan oloiselta alueelta bussiterminaalin lähistöltä.

Hotellini on vain parin korttelin päässä bussiasemalta eli sijainti on siinä mielessä hyvä. Terminaalia ympäröivä alue on vaan aika nuhjuinen sekä meluinen, sillä bussiliikenne tuntuu jatkuvan läpi yön. Huone on ihan siisti, mutta ikkunasta kuuluu melkoinen liikenteen melu vielä puolen yön jälkeenkin. Korvatulpat tulevat taas kerran tarpeeseen… Käyn vielä pikaisesti etsimässä jotain pikaruokalaa tai muuta yöpalapaikkaa, mutta kaikki paikat paria kioskia lukuun ottamatta näyttävät olevan kiinni ja joudun taas sortumaan limu- & sipsit-linjaan kun oikein mitään muutakaan ei ole tarjolla.

15.11.2017 Santiago:
Toinen varsinainen ja näillä näkymin viimeinen päivä Santiagossa on lähes helteisen kuuma. Syön hotellin aika mitäänsanomattoman aamiaisen ja lähden kaupungille. Tämän päivän teemana on taas vaihteeksi dark tourism, sillä Santiagosta löytyy aika monta aiheeseen liittyvää kohdetta, jotka keskittyvät Chilen sotilasdiktatuurin aikakauteen eli 70-80-lukuihin.

Ensimmäinen kohteeni on Memorial Museum, joka löytyy kävelyetäisyydeltä hotellistani. Paikka löytyy helposti ja muistuttaa ulkopuolelta jotain modernin taiteen museota. Paikan ideana on esitellä varsin kronologisesti noin parinkymmenen vuoden jakso Chilen historiaa eli tapahtumat sotilasvallankumouksesta aina diktatuurin rauhanomaiseen kukistumiseen asti. Koska näyttely on lähes kokonaisuudessaan espanjankielinen, niin ostan respasta parilla eurolla käyttööni hyväksi osoittautuvan audio guiden. Muuten museo on ilmainen.


Museo on täynnä meluavia koululaisryhmiä, joiden väistely hieman vaikeuttaa näyttelyyn tutustumista. Kersat eivät vaikuta kovin innostuneilta historiasta ja lähinnä häiriköivät muita vieraita. Audio guidessa on varmaan lähes 70 stooria eli näyttely on varsin laaja. Historian tapahtumat sekä monet ihmiskohtalot käydään hyvin yksityiskohtaisesti läpi ja museoon tutustuminen vaatii ainakin pari tuntia aikaa. Museo on kyllä kiinnostava ja avaa erittäin kattavasti tätä synkkää jaksoa Chilen historiasta – täytyy myöntää, että en juurikaan tuntenut näitä tapahtumia aiemmin. Yhdeltä seinältä löytyy jopa vanha suomalainen juliste, jolla suomalaiset vasemmistoaktiivit aikanaan vastustivat Chilen diktatuuria!

Alueella olisi muitakin museoita, mutta jätän ne ajanpuutteen vuoksi väliin ja jatkan matkaa metrolla. Kaupungin laitamilta löytyy toinen sotilasdiktatuurin aikaan liittyvä kohde, jonka löytäminen on hieman haasteellisempaa. Ajelen noin kymmenen pysäkinväliä metrolla vaihtaakseni toiselle linjalle, mutta en löydä mistään kyseistä ruskeaa metrolinjaa. Kestää hetki, ennen kuin tajuan kyseisen linjan olevan todennäköisesti vasta rakenteilla – ilmankos se oli merkitty katkoviivalla karttaani! Onneksi pääsen haluamalleni asemalle myös toisella linjalla, mutta loppujen lopuksi metroajeluihin menee varmaan neljäkymmentä minuuttia.

Löydän itseni jostain laitakaupungilta ja huomaan olevani nälkäinen. Toisella puolella katua on onneksi ostoskeskus, josta löytyy jenkkityylinen food court täynnä kaikkia mahdollisia pikaruokaketjuja. Chilessä näyttää olevan myös Wendy’s:in hampurilaisravintoloita, joita harvemmin näkee Euroopassa – valintani on siis selvä… Burgeri maistuu erinomaiselta ja taas saa turisti virtaa useammaksi tunniksi. Ostoskeskuksen vierestä lähtee paikallisbussi, jolla pitäisi päästä noin kolmen kilometrin päässä sijaitsevaan seuraavaan osoitteeseeni.

Päivän toinen kohteeni on Villa Grimaldi – niminen paikka, jonka hienolta vaikuttavan nimen taakse kätkeytyy alueella aikanaan toiminut sotilasdiktatuurin ylläpitämä kidutuskammio / vankila eli lähinnä poliittisille vangeille tarkoitettu pahuuden pesä. Paikan alkuperäiset rakennukset ovat jo kauan sitten tuhottu, mutta niiden tilalla on nykyään puisto ja sekalaisia muistomerkkejä sekä taideteoksia. Tässäkin paikassa pitää turvautua audio guideen, jotta paikan synkkä historia avautuu kunnolla.


Tällä kertaa saan kiertää aluetta lähes yksikseni. Vaikka vankiselleistä ja muista rakennuksista ei ole juuri mitään jäljellä, niin paikassa on kieltämättä aika synkkä viba, jota audio guiden tarinat vain vahvistavat. Tarinat kidutuksesta ja teloituksista tuovat mieleen lukuisat vastaavat kohteet ympäri maailman sekä Stasi:n ja KGB:n toiminnan Euroopassa. Puisto on hämmentävän seesteinen paikka, joka kätkee erittäin synkän menneisyyden. Ehkä mieleenpainuvin muistomerkki on valtamerestä löytyneistä teräspalkeista tehty installaatio. Noita kyseisiä palkkeja käytettiin aikanaan ihmisten upottamiseen mereen helikopterista käsin…  Tämäkin paikka on varsin kiinnostava ja käymisen arvoinen, vaikka etukäteen pelkäsinkin sen menevän vähän liikaakin taidepläjäyksen puolelle.

Ajelen takaisin keskustaan paikallisbussilla ja parilla metrolinjalla. Alkaa olla jo sen verran myöhä, että varsinaisia muita nähtävyyksiä ei tähän päivään enää mahdu. Santiagossa olisi kyllä paljon muutakin nähtävää, mutta rajallisen ajan vuoksi jää moni ennakkoon vähemmän kiinnostavalta vaikuttava kohde väliin. Suunnistan päivän päätteeksi Barrio Brasil – nimiseen kaupunginosaan, josta pitäisi ainakin matkaoppaiden mukaan löytyä kuppiloita ja katutaidetta.

Katutaidetta kyllä löytyy (kuten kaikkialta Santiagosta), mutta baareja ja ravintoloita ei ole mitenkään erityisen paljon tarjolla ainakaan niillä kaduilla, joita pitkin tallailen. Istun hetkeksi puistoon katselemaan paikallisten elämänmenoa, mutta mitään erityisen houkuttelevaa ruokapaikkaa ei tunnu löytyvän. Kävelen takaisin kohti bussiterminaalia ja hotellia, kunnes löydän itseni taas jostain kauppakeskuksesta. Tarjolla on taas lähinnä pikaruokaloita ja valitsen vaihteeksi meksikolaisen paikan, jonka tarjoamat nachot osoittautuvat varsin huonoiksi. Olisi voinut juhlistaa viimeistä iltaa reissussa vähän paremmilla safkoilla, mutta näin vaatimattomaan ehtoolliseen päättyy reissu tällä kertaa. Nautin jälkiruoaksi jäätelön bussiterminaalissa, jossa ensimmäinen kioski ei edes suostu myymään tötteröä, sillä on ilmeisesti liian myöhäistä moisen herkun kauppaamiseen!

Palaan kymmenen maissa hotellille ja pakkaan vaihteeksi rinkkani oikein huolella kestämään huomenna edessä olevat kolme lentoa. Matkamuistojakin on tullut ostettua sen verran, että saa nähdä, tuleeko käsimatkatavaroiden määrästä sanomista…

16-17.11.2017 Santiago – Rio de Janeiro – Frankfurt - Helsinki:
Matka Santiagosta Helsinkiin on pitkä ja vaatii kaksi koneenvaihtoa – ensin Rio de Janeirossa ja sitten jo moneen kertaan tutuksi tulleessa Frankfurtissa. Ensimmäinen lentoni lähtee kello yhden maissa iltapäivällä eli aamulla ei ole onneksi erityisen kiire lähteä liikkeelle. Olen kentällä hyvissä ajoin, mutta eipä näköjään jää juurikaan ylimääräistä aikaa, kun jonot checkiniin ja turvatarkastukseen ovat melkoiset. Latamin lento on varsin tylsä neljän tunnin siivu ahtaassa koneessa ilman viihdejärjestelmää.

Riossa vaihtoaikaa on kolmisen tuntia ja kenttä on varsin hiljainen. Syön kehnoa pizzaa kun mitään muuta ei ole tarjolla. Eli jo kolmas päivä putkeen pikaruokalinjalla – ihan sen takia kun muuta ei tunnu olevan tarjolla! Lufthansan lento lähtee onneksi ajoissa ja kone on ehkä puolillaan, eli pitkästä aikaa saan matkustaa väljästi ja ilman vieruskaveria. Hyvä niin, sillä saan jopa nukuttua muutaman tunnin koneessa.

Frankfurtissa on vain noin parin tunnin odotus viimeiselle lennolle ja jetlag alkaa painaa jo jonkun verran päälle samalla kun kello on siirtynyt viisi tuntia eteenpäin… Reissun viimeinen lento on taas aivan täynnä, mutta menee onneksi varsin nopeasti. Helsinki-Vantaalla on pimeää, kun Lufthansa laskeutuu ykkösterminaaliin. Lunta ei näy, mutta keli on vähintäänkin synkkä. Silti tuntuu hyvältä olla taas Suomessa, sillä päällä on jo melkoinen reissuväsymys, joka tuntuu nykyään iskevän noin kahden kuukauden aktiivisen matkailun jälkeen. Toki tilanne voisi olla toinen, jos malttaisi pysyä välillä pidempään aloillaan… Mutta tulipahan taas nähtyä useampi melkoisen hieno paikka, koettua monta upeaa hetkeä ja opittua paljon tästä minulle aiemmin lähes tuntemattomasta mantereesta. Kokonaisuutena ehdottomasti tekemisen arvoinen kierros, vaikka kilometrejä tulikin taitettua ehkä vähän liikaakin noin 2,5 kuukauteen.

Back to www.acidkainen.net home page