Uusi Seelanti - maaliskuu 2017

Fijin ja Tongan rantaelämän jälkeen oli aika aktivoitua ja sehän ei tuota ongelmia Uudessa-Seelannissa. Tässä maassa on valtava määrä maailmanluokan nähtävyyksiä ja kummankin saaren kiertäminen kunnolla vaatisi kuukausikaupalla aikaa. Tein aika vauhdikkaan parin viikon kierroksen ja tämä tarkoitti melkoisia kilometrimääriä busseissa ja useampaa retkeä paikallisilta matkanjärjestäjiltä. On kyllä upea maa, jonka luonto on aivan ainutlaatuinen! Vaikea nimetä mitään yksittäistä juttua, joka menisi yli muiden - niin laaja ja laadukas on Uuden-Seelannin tarjonta reissaajalle.

Kohteet:

Pohjoissaari

1. Auckland
2. Rotorua
3. Napier
4. Wellington

Eteläsaari

1. Dunedin
2. Queenstown
3. Te Anau
4. Queenstown
5. Christchurch
   

1.3.2017 Auckland:
Nukun kuutisen tuntia, kunnes heräilen ilman herätyskelloakin. Vajaista yöunista huolimatta ei väsytä sen pahemmin ja lähden oitis tutustumaan uuteen kaupunkiin. Majoitus on tästä eteenpäin kustannussyistä halvinta hostelliosastoa – eli mitään hotelliaamiaisia ei sitten nautita vähään aikaan. Aamupalaksi ostan siis kaupasta jotain valmisruokaa ja nautin sen puiston penkillä…

Aucklandista ei ole vielä oikein minkäänlaista mielikuvaa, sillä taustatutkimus jäi hieman vähäiseksi. Ihan kohtuullisen kokoinen kaupunki (miljoonakaupunki) on kyllä kyseessä ja ensivaikutelma on oikein positiivinen. Toki on pieni kulttuurishokki siirtyä Tongalta tällaiseen oikeaan stadiin, jossa elämä sykkii hieman eri tahtiin… Aucklandin ytimessä on jokunen pilvenpiirtäjä suuren maailman malliin mutta muuten kaupunki on mielenkiintoinen sekoitus uutta ja vanhaa. Satama ja meri dominoivat ydintä ja nuorta väkeä tuntuu olevan paljon – johtunee keskustassa olevasta yliopistosta?

Kävelen jonkun aikaa vailla päämäärää, kunnes aloitan nähtävyyksiin tutustumisen Sky Towerista, joka on kaupungin korkein rakennus. Tämä hieman suurempi versio Näsinneulasta kohoaa noin 300 metrin korkeuteen ja sieltä saa hyvän yleiskuvan tästä kaupungista. Lääniä kyllä riittää silmänkantamattomiin! Hengailen yläilmoissa varmaan tunnin hyödyntäen samalla ilmaista verkkoa. Pakko olla hetken aikaa tiedon valtatiellä, kun Tongalla ei pahemmin tullut verkossa surffattua…

Jatkan matkaa kohti Aucklandin museota, joka esiintyy myös sotamuseon nimellä. Kävelen miellyttävän oloisen puiston läpi ja ihmettelen hetken tohinaa yliopiston nurkilla. Ilmeisesti lukuvuosi on juuri alkanut? Museo on melkoinen palatsi itsessään ja osoittautuu yhdistelmäksi sotahistoriaa ja yleistä Uuden Seelannin historiaa.

Ensimmäinen maailmansota on edelleen merkittävä asia täällä – sen tulen huomaamaan vielä tulevinakin päivinä, kun erilaisia sotamuistomerkkejä tulee vastaan lähes joka kaupungissa. Tässä museossa on maailmansodille omistettu kokonainen kerros ja se onkin museon mielenkiintoisinta antia. Löytyy kaikkea mahdollista rojua aseista aina kokonaisiin sotilaskoneisiin asti – sekä Spitfire- että Zero-koneet löytyvät entisöityinä omista huoneistaan! Sotahistorian lisäksi museosta löytyy maorikulttuuria esittelevä kerros, luonnontieteellinen osasto ja maanjäristyksiä simuloiva huone. Ja paljon muutakin – en ehdi edes kunnolla perehtyä kaikkiin huoneisiin ennen kuin museo suljetaan! Yksi parhaista museoista vähään aikaan ja olisi näköjään pitänyt varata huomattavasti enemmän aikaa.

Talsin takaisin hostellille. Mestalla on oma baarinsa, jossa noin 18-20 – vuotiaan oloinen jengi litkii kaljaa innolla musiikin raikuessa. Jätän nämä pippalot väliin ja vetäydyn hetkeksi huoneeseen. Käyn vielä myöhemmin tarkistamassa Aucklandin tunnelmat pimeän jo laskeuduttua, mutta en jaksa kovin kauan talsia hiljeneviä katuja. Aika rauhallista on ainakin näin arki-iltaisin…

2.3.2017 Auckland:
Toinen päivä Aucklandissa on aurinkoinen ja lämmin. Lämpötila on jonkun verran alhaisempi kuin Fijillä ja Tongalla – aika lailla Suomen kesän parhaissa lukemissa eli jossain 20-25 asteessa näillä kulmilla yleensä tähän aikaan vuodesta ollaan. Tämän päivän suunnitelma on katsastaa yksi lukuisista Aucklandin edustalla olevista saarista eli Rangitoto. Kyseinen saari on aikanaan syntynyt tulivuorenpurkauksen tuloksena ja saarella voi tallustella sammuneen tulivuoren päällä. Tällainen nähtävyys kiinnostaa ilman muuta ja suuntaan heti aamusta satamaan hypätäkseni lautan kyytiin. Kaikki nähtävyydet ja niihin liittyvät kyydit ovat täällä jopa Suomen hintatasoa reippaasti kalliimpia – tämäkin reilun puolen tunnin laivamatka kustantaa noin 20 euroa ja ei ole lähellekään kalleimmasta päästä lähipäivien aktiviteetteja…

Pieni katamaraani kuljettaa nopeasti vihreältä vaikuttavalle saarelle, jolla ei ole paria ”kesämökkiä” lukuun ottamatta mitään asutusta tai palveluita. Polkuja löytyy kyllä kilometrikaupalla ja lähden kiertämään pidempää reittiä kohti tulivuoren huippua. Suurin osa jengistä valitsee lyhyemmän polun ja saan talsia aivan rauhassa noin puolen toista tunnin verran. Saaren luonto on karun kaunista – laavakiveä näkyy kaikkialla mutta se on suurilta osin peittynyt vihreän kasvillisuuden alle. Pari hiekkarantaakin löytyy – mustaa laavahiekkaa nämäkin.

Reilun tunnin kävelyn ja parin lyhyen kuvaustauon jälkeen alkaa kipuaminen kohti huippua. Nyppylä ei todellakaan näytä tulivuorelta, sillä kasvillisuus on peittänyt sen täysin ja vuodet ovat hioneet vuoren lähinnä tunturia muistuttavaksi pyöreähköksi kukkulaksi. Ylhäällä on mahdollista kiertää muinainen kraatteri polkua pitkin ja ihmetellä upeita maisemia parilta näköalapaikalta. Aika on kyllä naamioinut myös kraatterin tehokkaasti kasvillisuudella – eipä ihan ensimmäiseksi uskoisi olevansa tulivuoren huipulla, kun katselee vihreitä näkymiä…

Jatkan matkaa alaspäin ja poikkean katsastamaan muutaman luolan, jotka ovat aikanaan muovautuneet laavasta. Parin pienemmän luolan lisäksi löytyy mielenkiintoinen yli kymmenen metrin pituinen onkalo, jonka läpi pääsee kulkemaan. Ei tosin ihan heti uskoisi, että luola on näin näinkin pitkä. Saarella olisi muutakin nähtävää (ja itse asiassa myös yhteys naapurisaarelle), mutta joudun palaamaan lähtöpisteeseen, jotta ehtisin päivän viimeiseen lauttaan. Ihan mukava päiväretki kyllä ja onneksi sää suosi tänään…

Lautta tekee paluumatkalla pysähdyksen Devonportin kaupunginosassa ja päätän hetken mielijohteesta jäädä pois – varsinkin kun aurinko paistaa edelleen. Devonport on hieman uinuvan oloinen ”huvilakaupunki”, josta tulee hieman mieleen Hanko. Katselen hetken aikaa tyylikkäitä rakennuksia, kunnes lähden talsimaan kohti tämän niemen päässä olevaa kukkulaa. Sen juurelta löytyy pieni, mutta kiintoisa merimuseo (joka on ilmainen) ja nyppylä taas pitää sisällään lukuisia tunneleita ja bunkkereita. Nämä ovat aikanaan rakennettu suojaamaan kaupunkia mereltä tulevilta hyökkäyksiltä – tosin Aucklandiin ei koskaan (tai ainakaan vielä) olla tunkeuduttu vieraan vallan toimesta. Bunkkerit ovat nykyään tyhjän panttina ja niissä saa vaellella vapaasti.

Museossa ja kukkulalla menee varmaan tunti nopeammin kuin huomaankaan. Suunnistan takaisin kohti satamaa ja päätän pitää pienen piknikin puistossa – eipä ole tullut syötyä hetkeen. Ostan supermarketista kaikenlaista evästä ja taas menee Lidlin ruokakassillisen verran rahaa, vaikka en ostanut paljon mitään. Kyllä on kohtalaisen kallista matkustaa tässä maassa… Lokit alkavat häiriköidä haistettuaan evääni ja siirryn aika nopeasti odottamaan toiselle puolelle lahtea kuljettavaa lauttaa. Pian olenkin takaisin kaupungin ytimessä ja suuntaan uuttaa majapaikkaani kohti. Vaihdoin teinihostellin aikuisten majataloon, jossa on onneksi varsin hiljaista (ei siis ainakaan mitään bileitä menossa – muuten äänieristys on valitettavan huono). On tullut käveltyä todella paljon tänään ja jalkoja särkee. Jo kertaalleen korjaamani lenkkarit hajosivat näköjään uudelleen terävien laavakivien päällä kävelystä – hommasin siis lisää pikaliimaa ja täytyy korjata tossut jossain välissä.

3.3.2017 Auckland – Rotorua:
On aika siirtyä Aucklandista eteenpäin. Suunnitelmana olisi kulkea pohjoista saarta pitkin kohti Wellingtonia – ensimmäinen stoppi olisi Rotorualla ja siitä eteenpäin reitti ja aikataulu ovat vielä auki. Uudessa Seelannissa on kohtuullisen kattava bussiverkosto mutta junalinjoja on vain muutama. Eli suuntaan siis Aucklandin bussiterminaaliin heti aamusta. Aika pieni asema on kyseessä – Helsingissäkin on huomattavasti enemmän liikennettä…

Rotoruan bussiin löytyy tiketti ja hyppään joskus yhdeksän jälkeen bussin kyytiin. Noin neljän tunnin matka menee miellyttävästi maisemia katsellessa ja dösän hieman pätkivää langatonta verkkoa hyödyntäessä. Tällä matkalla näen myös ensimmäistä kertaa ”Taru Sormusten Herrasta” -tyyppisiä maisemia, jotka tulevat kyllä tulevina päivinä tutummiksi. Kovasti tulevat Irlanti ja Islanti mieleen pohjoisen saaren maisemista, joihin kuuluu vihreää luontoa, vuoristoa ja myöhemmin Rotoruassa kaikenlaisia tuliperäisiä luonnon ihmeitä…

Rotorua on yksi Uuden Seelannin turistikeskuksia ja sen kyllä huomaa, kun saavun tähän suomalaiselta pikkukaupungilta vaikuttavaan paikkaan. Matkatoimistoja ja kaikenlaista turismin ympärillä pyörivää bisnestä on kyllä joka paikassa. Talsin ensi töikseni hostelliin, josta olen varannut huoneen pariksi yöksi. Tämäkin paikka haiskahtaa hieman teinimestalta ja valitettavasti näin tosiaan on – aika juniorin oloista jengiä näyttää olevan mestoilla. No eipä täällä ole tarkoitus käydä kuin nukkumassa, toivottavasti nuoriso hiljenee puolen yön maissa viimeistään.

Keli on aurinkoinen ja lähden tutustumaan Rotoruan ytimeen. Kaupungissa ei ole mitään kovin erityistä nähtävää, mutta sen ympäristössä on vaikka mitä tekemistä ja nähtävyyksiä. Jätän kuitenkin pidemmät retket huomiseen ja teen pienen kaupunkikierroksen iltapäivän auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Istun jonkun aikaa kaupunkia reunustavan järven rannassa ja ihmettelen mustia joutsenia. Ne näyttävät aika friikeiltä suomalaisiin serkkuihinsa verrattuna. Sekavan oloinen kiinalainen nainen tulee höpöttelemään ja pyytää minua allekirjoittamaan vetoomuksen YK:lle Kiinan harjoittamaa elinkauppaa vastaan! Rouva lienee tosissaan ja hänen jakamansa brosyyrit vaikuttavat aidoilta. Laitan nimeni paperiin säälistä ja päästäkseni höpöttäjästä eroon. Saapa nähdä, saanko jatkossa viisumia Kiinaan…

Jatkan matkaa Rotoruan ”keskuspuistoon”, jossa haisee rikki ja höyry suihkuaa kuumista lähteistä. Alueella on siis erittäin runsaasti vulkaanisia aktiviteetteja ja kuten Islannissa kuumia lähteitä ja geysirejä löytyy paljon. Isommat esiintymät ovat kaupungin ulkopuolella, mutta tästä puistosta saa vähän esimakua siitä, mitä tulen myöhemmin näkemään…

Palaan pikkuhiljaa hostellille, jossa on alkamassa jonkunlaiset grillibileet. Käyn syömässä ilmaiset makkarat ja vetäydyn huoneeseeni pohtimaan lähipäivien ohjelmaa. Nuoriso jaksaa remuta puoleen yöhön asti – onneksi hostellin baarin sulkeutuessa jengi hiljenee aika nopeasti ja nukun ihan hyvin aamuun asti.

4.3.2017 Rotorua:
Syön nopeasti omat eväät aamiaiseksi ja lähden vuokraamaan fillaria. Pyöräputiikki löytyy parin korttelin päästä ja pätevän oloinen maastopyörä irtoaa puoleksi päiväksi muutamalla kympillä. Käyn pikaisesti hobittikylän eli Hobbitonin toimistossa varaamassa liput huomisen retkelle ja jatkan sitten polkemista kohti ”Punametsää” eli parin kilometrin päässä ytimestä sijaitsevaa metsäaluetta – oikealta nimeltään Redwoods.

Tämä paikka on kuuluisa pyöräilyreiteistään ja valtavista puistaan. Ostan pyöräliikkeestä kartan, jonka perusteella erilaisia teitä ja fillaripolkuja on kymmeniä kilometrejä, vaikka alue ei aivan valtavan suuri olekaan. Kartalla on luokiteltu reitit vaikeustasonsa mukaan – päätän pysytellä helpoiksi merkityillä poluilla ja varsinaisilla teillä. Paikka vaikuttaa mielenkiintoiselta: maasto vaihtelee nopeasti lehtipuista valtaviin punakylkisiin mäntyihin ja välillä tulee avohakkuualueitakin vastaan. Myös ajoväylät vaihtelevat suuresti – välillä on helppokulkuista hiekkatietä mutta ajoittain helpoksikin merkitty polku osoittautuu jyrkäksi ja mutkaiseksi. Muutaman kerran joutuu taluttamaan pyörää jyrkemmissä kohdissa ja välillä vaan tuntuu kunto loppuvan kesken!

Hauskaa hommaa fillarointi kyllä on ja ajamiseen tulee nopeasti enemmän varmuutta – jospa lähtisi kokeilemaan vaikeammiksi merkattuja reittejä? Helpompaakin polkua riittää kyllä tuntikausiksi ja ennen kuin huomaankaan olen viettänyt kolmisen tuntia metsässä. Homma alkaa myös pikkuhiljaa käydä kunnon päälle ja suuntaan pienen tauon jälkeen takaisin keskustaan palauttamaan pyörän.

Käyn syömässä hampurilaisen paikallisessa pikaruokalassa ennen kuin suuntaan taas hieman keskustan ulkopuolelle – tällä kertaa paikallisbussilla. Kohteeni on Te Puia – niminen ”geoterminen puisto” eli alue, jolta löytyy kuumia lähteitä, höyryävää mutaa ja geysirejä. Tästä esiintymästä on otettu kaikki irti ja sen ympärille on rakennettu eräänlainen teemapuisto, josta luonnon ihmeiden lisäksi löytyy myös maorikulttuuria, kiwi-lintuja ja tietenkin kaikenlaista putiikkia.

Alue on aika suuri ja siellä menee helposti parisen tuntia ainakin. Geysirit eivät ole ihan yhtä suuria kuin Islannissa, mutta silti näyttäviä ja ovat onnekseni ”päällä” juurikin oikeaan aikaan. Alueella on parisen kilometriä polkuja, joiden varrelta löytyy kaikenlaista kiintoisaa (etupäässä kuplivia ja löyhkääviä asioita)… Tsekkaan myös pimeässä talossaan asustavat kiwi-linnut, joista näenkin ainakin yhden vasta toisella yrittämällä tosin. Nämä otukset ovat siis yöeläimiä ja tässä ”talossa” vallitsee lähes täydellinen pimeys, jossa lintuja on aika haastavaa bongailla.

Jätän geysirit taakseni joskus puoli kuuden maissa ja kävelen reilut pari kilometriä kohti keskustaa ja hostellille. Haen supermarketista evästä ja sulkeudun huoneeseeni loppuillaksi. Tänään on näköjään taas jotkut bileet seinän takana ja möykkä jatkuu taas puolille öin asti. Onneksi ei sen pidempään tänäänkään…

5.3.2017 Rotorua ja Hobbiton:
Tämän päivän ohjelmana on käydä tunnelmoimassa Tolkienia Hobbitonissa eli LOTR-trilogiassa ja The Hobbitissa nähdyssä hobittikylässä. Kyseessä on siis autenttinen leffojen kuvauspaikka, joka rakennettiin ensin LOTR:ia varten, purettiin kertaalleen ja rakennettiin sitten uudelleen Hobitti-elokuvaa varten. Paikasta on tehty aikamoinen rahasampo ja väkeä siellä käy satoja tai jopa tuhansia päivässä. Paikka on noin tunnin ajomatkan päässä Rotoruasta ja sinne tehdään useampi bussiretki joka päivä. Buukkasin kello yksi lähtevän retken ja ennen hobittitunnelmia ehdin testaamaan paikallisen kylpylän.

Kuten myös Islannissa, niin täällä on runsaasti kuumien lähteiden vettä hyödyntäviä kylpylöitä. Yksi suurimmista laitoksista sijaitsee aivan hostellin vieressä – paikka on nimeltään ”Polynesian Spa”. Tiketti on taas kohtuullisen arvokas eli melkein 50 paikallista dollaria. Sitä vastaan on kuitenkin tarjolla useampi allas, mutta ei mitään saunoja tai muita yleensä tällaisesta paikasta löytyviä palveluita. Homman nimi on killua ulkosalla matalissa altaissa ja nauttia kuuman veden parantavista voimista – eikä paljon muuta!

Altaita on tosiaan useampi ja ne sijaitsevat järven rannalla eli näköalat ovat kohdallaan. Muutenkin mesta on varsin tyylikäs ja siisti. Ilmeisesti aamulla on hiljaisempaa eli aika rauhassa saa altaissa kölliä. Altaissa on erilaisia lämpötiloja – alkaen 36 asteesta aina yli 40-asteisiin, jotka tuntuvat yllättävän kuumilta! Jaksan kylpemistä ehkä parisen tuntia, kunnes pitää muutenkin lähteä, että ehdin Hobbitonin retkelle. Ihan ok kokemus, mutta tuskin tähän hintaan kävisin toista kertaa…

Hobbitonin bussi lähtee ajoissa ja on lähes täynnä sekalaista väkeä. Kuski kertoilee kaikenlaista mielenkiintoista Rotoruasta ja välillä katsellaan pari aiheeseen liittyvää videota tunnelman luomiseksi. Mesta on vähän keskellä ei mitään – tai itse asiassa erään maatilan tilusten keskellä ja kieltämättä hienolla paikalla. Homma on kaupallistettu viimeisen päälle, eli ensin käydään hobittikaupassa ja sitten siirrytään minuutin tarkkuudella lähteville opastetuille kierroksille. Väkeä on runsaasti mutta ei tungokseen asti. Rundi elokuvan lavasteissa kestää noin tunnin ja kyllä mielenkiintoinen, vaikka en ole edes viimeisintä sarjaan kuuluvaa leffaa nähnyt. Opas kertoo mielenkiintoisia tarinoita leffoista ja lavasteiden takaa. Ihmiset räpsivät vimmaisina selfieitä ja lopuksi käydään ”hobittipubissa”, jossa on tarjolla ”aitoa” hobittienkin särpimää olutta ja muuta einestä.

Hobittiretkikunta palaa Rotoruaan joskus kello viiden jälkeen. Kaupunki on todella kuollut näin sunnuntai-iltapäivänä ja kestää hetken, ennen kuin löydän ruokapaikan. Testaan paikallisen kebabin – ihan hyvä setti tälläkin kertaa ja yllättävän lähellä suomalaista riisikebbeä tämä annos! Hostellissa ei ole tänään mitään erityisiä bileitä mutta jengi jaksaa möykätä reilusti yli puolen yön. Koitan saada suunniteltua tulevien päivien ohjelmaa ja siirtymisen eteläiselle saarelle – olen kohta ollut lähes viikon pohjoisella saarella ja toiveissa olisi nähdä paljon muutakin. Tässä maassa voisi helposti reissata kuukauden verran ja siltikin jäisi paljon näkemättä! Päätän buukata lennon, jotta ei tulisi istuttua liikaa bussissa. Ja ehkä vuokraan auton eteläsaarella – kunhan ensin pääsen sinne…

6.3.2017 Rotorua – Napier:
Rotoruassa olisi voinut helposti viettää vaikka viikon – varsinkin jos olisi varannut pari päivää erinäisiin seikkailuaktiviteetteihin, joita mestasta löytyy aivan käsittämätön määrä. Päätän kuitenkin jatkaa matkaa, sillä aikaa on rajallisesti ja haluan nähdä tästä maasta muitakin kolkkia. Päätän tehdä lyhyen stopin Napierissa, josta pääsee jatkamaan kohti Wellingtonia.

Intercity-yhtiön bussi lähtee taas ajallaan ja kuljettaa lähes aikataulussa noin neljän tunnin matkan tähän pikkukaupunkiin, joka on tunnettu art deco -arkkitehtuuristaan. Maanjäristys tuhosi lähes koko kaupungin joskus 30-luvun alussa ja tuhon jälkeen koko keskusta rakennettiin uudelleen ajan hengen mukaiseen tyyliin eli tässä tapauksessa art decon henkeen ja väreihin.

Kaupunki on varsin pieni ja uneliaan oloinen. Olen buukannut tällä kertaa YHA:n hostellin, joka on miellyttävän oloinen paikka – löytyy varttuneitakin matkaajia ja jengiä on muutenkin varsin vähän. Jätän rinkan huoneeseen ja lähden oitis ihmettelemään kaupunkia. Kovin pitkäksi aikaa nähtävää ei ole, sillä kaupunki on tosiaan aika pieni ja keskustan rakennukset on aika nopeasti koluttu. Ihan tyylikäs kokonaisuus mesta kyllä on ja rakennukset ovat erittäin valokuvauksellisia, mutta yksi yö riittää mainiosta Napierille.

Kaupungissa on myös kiintoisan oloinen museo, joka on kuitenkin juuri sulkemassa, kun ehdin sinne. Ehdin onneksi tutustua hieman omituisen oloiseen opossumikauppaan / -museoon, jossa esitellään näitä lähinnä vitsauksena pidettyjä otuksia ja niistä tehtyjä villavaatteita sekä muuta otuksiin liittyvää rekvisiittaa! Kaupunki hiljenee aika nopeasti kellon lähestyessä kuutta. Syön sushia ja palaan hostellille josta en jaksa enää poistua. Huomenna on taas aikainen herätys eli tänään ei muutenkaan kukuta yömyöhään…

7.3.2017 Napier – Wellington:
Kävelen Napierin hiljaisia katuja jo ennen kahdeksaa ehtiäkseni aamubussiin Wellingtoniin. Intercityn bussit tuntuvat olevan minuutilleen aikataulussa eikä tämäkään tee poikkeusta. Edessä on noin viiden tunnin siivu kohti maan pääkaupunkia, joka on kooltaan huomattavasti Aucklandia pienempi. Bussimatka menee taas aika nopeasti vihreitä maisemia tiiraillessa ja lampaita laskiessa (kyseisiä elukoita ei siis voi välttyä näkemästä, kun liikkuu missä tahansa Uuden Seelannin teillä).

Wellingtonia lähestyttäessä alkaa hiljalleen satamaan. Ei olekaan tullut vettä niskaan vähään aikaan - viimeksi Tongalla taisi sataa kunnolla. Olen buukannut hyväksi havaitusta YHA:sta huoneen ja riennän kiireellä reilun kilometrin matkan läpi satama-alueen. Huone löytyy ja osoittautuu ihan hotellitasoiseksi – tosin vessa ja kylpyhuone ovat jaettuja. Lähden saman tien takaisin vesisateeseen, sillä jatkan Wellingtonista eteenpäin jo huomenna ja haluan ehtiä tsekkaamaan pari mielenkiintoiselta vaikuttavaa mestaa.

Parin korttelin päästä löytyy Wellingtonin museo, jota on kehuttu maan parhaaksi. Rakennuksesta tulee vähän mieleen Kiasma, on siis vähän samantyylinen yhdistelmä metallia, lasia ja puuta. Osastoja ja näyttelyitä on lukuisia ja joudun hieman turhankin vauhdikkaasti kiertämään kiinnostavimmilta vaikuttavat. Vakiokokoelman lisäksi löytyy vaihtuvia näyttelyitä, joista kiintoisin on ”Bugs” eli hyönteisistä kertova kokonaisuus. Kyseinen näyttely sisältää mm. jättikokoisia ötököitä ja ”pelin”, joka simuloi torakan aivot lamauttavan ampiaisen toimintaa. Outoa, mutta mielenkiintoista! Vakionäyttelyissä on osittain vähän samanlaista settiä kuin Aucklandin museossa, mutta tässä museossa on selkeästi modernimpi fiilis. Mestassa olisi voinut viettää puolikin päivää, mutta parissa tunnissa näkee kyllä hyvin parhaat palat.

Jatkan matkaa sateen yltyessä. Samalla lämpötila tuntuu laskevan ja tulee ensimmäistä kertaa oikeasti kylmä tällä reissulla! Onneksi päivän toinen kohde ei ole kaukana vaan pääsen lyhyen kävelyn jälkeen sateensuojaan. On aika päivän toisen museovisiitin ja sotahistoria-teemalla jatketaan eli vuorossa on ”Suuren Sodan Museo” – eli vielä yksi näkemys Uuden Seelannin osallistumisesta ensimmäiseen maailmansotaan. Museon yhteydessä on myös pakolliset muistomerkit mutta kiinnostavin osuus on kokoelma dioraamoja, joiden tekemiseen on osallistunut myös ohjaaja Peter Jackson.

Museosta löytyykin siis useampi huone täynnä kaikenlaista autenttista sotaroinaa ja ennen kaikkea useampi erittäin realistisen oloinen dioraama, jotka esittelevät erilaisia tapahtumia ensimmäisestä maailmansodasta. Myös sodan kulku kokonaisuutena alkaen Sarajevon laukauksista käydään varsin hyvin läpi. Löytyy myös interaktiivisia osioita, kuten mahdollisuus haistella miltä taistelukaasut löyhähtivät! Paikka on erittäin kiinnostava ja saleja tuleekin kierreltyä lähes sulkemisaikaan asti. Tulipahan myös päivitettyä kunnolla yleistiedot ensimmäisen maailmansodan osalta!

Sade vaan jatkuu ja shortsit + t-paita ovat selkeästi ns. väärä varustus tähän keliin – tulee todella vilu, kun palaan lähes juosten hostellille. Käyn hakemassa marketista evästä ja vetäydyn hetkeksi peiton alle lämmittelemään. En jaksa enää poistua huoneesta ja kelikin tuntuu vaan jatkuvan synkkänä. Alan etsimään majoitusta Dunedinissa ja yllättäen kohtuuhintaisen huoneen löytäminen vaikuttaa hankalalta. Buukkaan jonkun hieman epäilyttävän oloisen kotimajoituksen – uusi yrittäjä booking.com:issa ja mitä palautteita ei näytä löytyvän. Saapa nähdä millainen paikka odottaa. Kuvissa ihan siistin oloinen, mutta ei näistä koskaan tiedä…

8.3.2017 Wellington – Dunedin:
Lento lähtee yhdentoista maissa, joten menen suoraan kentälle herättyäni vaihteeksi vasta lähempänä yhdeksää. On ollut aika aktiivinen viikko menossa, kun harva se päivä on herätys viimeistään kahdeksalta! Lentokenttäbussi löytyy kulman takaa ja matka kentälle kestää vajaa parikymmentä minuuttia. Wellingtonin kenttä on kotoisan kompakti – jopa paljon pienempi kuin Helsinki-Vantaa. Olen buukannut aussien halpiksen eli Jetstarin lennon, joka kustansi huomattavasti vähemmän (noin 70 euroa) kuin lautta+bussi Dunediniin olisivat maksaneet. 

Lennosta ei jää juuri mitään mieleen muuta kuin tupaten täysi kone ja ahtaat istumapaikat. Dunedinin kenttä on todella pieni ja noin 20 km matka kaupunkiin pitää kulkea kimppakyydeillä, joita lähtee kyllä tiheään. Kerron majatalon osoitteen ja pian löydänkin itseni hiljaisen oloiselta omakotialueelta. Varausvahvistuksen mukaisessa osoitteessa ei ole mitään majatalosta kertovaa kylttiä ja alan ihmetellä, olenko oikeassa paikassa. Pihassa näyttää kuitenkin olevan armeija terrakottasotilaita (!) kuten myös booking.comin kuvissa eli ehkä osoite on oikea?

Oven avaa kiinalaiselta vaikuttava nainen, joka ei puhu juurikaan englantia. Aviomies liittyy myös ”keskusteluun” ja hänen kielitaitonsa on yhtä lailla vajavainen. Homma kuitenkin etenee eli huone löytyy ja raha vaihtaa omistajaa. Kämppä vaikuttaa todella siistiltä ja voittaa kuppaiset hostellit kyllä 100-0. Hintakin on kohtuullinen, vaikka sijainti onkin muutaman kilometrin keskustan ulkopuolella. Kysyn kiinalaisilta bussipysäkin koordinaatit ja ukkeli huitoo kohti kadun toisella puolella olevaa pysäkkiä. Kiitän ja lähden etsimään kyytiä keskustaan…

Busseja menee pysäkillä olevan aikataulun perusteella harvakseen ja lähden kävelemään kohti keskustaa. Pari risteyksen jälkeen löytyy muutama linja lisää ja hyppään paikallisbussin kyytiin. Dunedinin keskusta ei ole järin iso ja olen hetkessä kahdeksankulmaisen keskusaukion reunalla. Kaupungin erikoisuutena ovat siis kahdeksankulmion muotoiset kadut, jotka kiertävät paikan ydintä. Muuten tunnelma on rento ja pikkukaupunkimainen. Katutaidetta ja erityisesti isoja muraaleja näkyy joka puolella.

Aloitan kaupunkiin tutustumisen I-sitestä, eli lähes jokaisesta kaupungista löytyvästä turisti-infosta. Ideana olisi tehdä pari retkeä huomenna ja koitan selvittää vaihtoehtoja läheisen niemimaan nähtävyyksien tutkailuun. Infon virkailijat ovat erittäin avuliaita ja buukkaavat myös kaikkia mahdollisia retkiä ja bussilippuja matkalaisille eli reissaus on kyllä helppoa tässä maassa! Buukkaan yhden retken huomiseksi iltapäiväksi ja selvitän koordinaatit yhtä omatoimista keikkaa varten. Koitan myös varata junalippua, mutta saan kuulla junan olevan loppuunmyyty. Täytyypä miettiä illemmalla matkasuunnitelmia taas vähän uusiksi…

Jatkan matkaa rautatieasemalle, joka on varsin hieno rakennus. Sen vieressä sijaitsee myös kiintoisan oloinen museo eli Otago Settlers Museum, joka esittelee Dunedinin ja sen lähiympäristön historiaa. Löytyy kaikkea mahdollista arkeologiasta aina 80-luvun koteihin asti eli aika mielenkiintoinen setti tämäkin. Ja taas tulee hengailtua museossa sulkemisaikaan asti. Tämäkin museo muuten oli ilmainen.

Kiertelen jonkun aikaa museon lähistöllä olevia kortteleita ja bongailen katutaidetta, mistä on tarjolla oikein yksityiskohtainen karttakin yhdessä turisti-infon jakamassa esitteessä. Aika hienoja muraaleja löytyy useampikin. Perinteistä graffitia ei juurikaan näy keskustassa ja muutenkin seinät ovat aika siistejä täälläpäin. Päätän kävellä takaisin majataloon – tämä osoittautuu huonoksi ideaksi, sillä reitti on varsin tylsä, sillä Dunedinia ympäröi useamman kilometrin vyöhyke sekalaisia marketteja, pikaruokaloita ja loputtomalta vaikuttavia jalkakäytäviä.

Palaan kiinalaisten kämpille ja syön supermarketin antimia illalliseksi. Kämppä on muuten hyvä, mutta yöt ovat varsin kylmiä täällä ”etelässä” ja ikkunoista vetää aivan täysillä. Onneksi on paksu peitto ja pehmeä sänky – nukuttaa kyllä hyvin. Ennen nukkumaanmenoa koita varata aiemman kysymääni junalippua itse verkosta. Erehdyn luulemaan yhden matkatoimiston sivuja junayhtiön palveluksi ja ihmettelen, kun tämä toimisto tuntuu lupailevan saatavuutta ylihuomisen junaan. Mutta varsinaista lippua en vielä saanut, täytyy toivoa että sellainen tulee mailissa huomenna.

9.3.2017 Dunedin:
Tämä päivä on varattu Otagon niemimaahan tutustumiseen. Kiinalaiset tarjoavat yllätyksekseni ilmaisen aamiaisen ja sehän toki kelpaa. Pikaisen ruokailun jälkeen lähden etsimään oikeaa bussipysäkkiä, jolta pääsen hyppäämään niemimaalle kulkevan paikallisbussin kyytiin. Oikea stoppi löytyykin noin kilometrin päästä majapaikastani ja olen hyvissä ajoin odottamassa bussia, joka kulkee harvakseen noin tunnein välein. Kohteena on Uuden Seelannin ainoaksi linnaksi kehuttu rakennus, jonka saavuttaminen vaatii bussikyydin lisäksi noin kolmen kilometrin kävelyn.

Nysse kuljettaa minut noin kymmenen kilometrin päähän lähtöpisteestä, josta alkaa erittäin hikinen kipuaminen maantien varressa – matka on lähes kokonaisuudessaan jyrkkää ylämäkeä eli melkoinen aamulenkki tästä tulee. Linna löytyy kyllä helposti, mutta en suosittele tätä retkeä julkisilla… Matkan varrella on kyllä hienoja maisemia ja kunto varmasti kohoaa!

Linna on ehkä ennemminkin linnamainen kartano kuin mikään eurooppalainen ”ritarilinna” – joku paikallinen pohatta rakensi sen kodikseen joskus 1800-luvulla ja nykyään rakennus on turistinähtävyys. Aika pieni rakennus on kyseessä - siis ainakin verrattaessa kuuluisiin eurooppalaisiin linnoihin. Sisätiloissa on aika odotettavissa oleva kokoelma menneiden vuosisatojen ylellisyyksiä – paikan kiinnostavinta antia ovat hienot puutarhat ja linnan tornista avautuvat näkymät. Koska kävelyretki kesti yli tunnin jää visiittini itse rakennuksessa hieman lyhyeksi, mutta kuitenkin riittäväksi. Mestasta löytyy myös toimiva WLAN ja soittelen Skypellä huomisen matkalipun perään. En saa mitään selkeää vastausta, sillä matkatoimistossa on joku internet-ongelma. Pyytävät tsekaamaan mailin tunnin päästä.

Paluumatka päätielle (alamäkeä) sujuu arvatenkin huomattavasti nopeammin kuin aamun hikinen taival ja olen pian taas bussipysäkillä. Tajuan, että olisi ollut fiksumpaa sopia nouto iltapäivän retkelle johonkin lähistölle, sillä seuraavaksi olisi tarkoitus jatkaa pidemmälle kohti niemimaan kärkeä ihmettelemään paikallisia elukoita. Ajelen kuitenkin bussilla takaisin keskustaan, josta hyppään paikallisen ”ekomatkatoimiston” pikkubussiin ja kohta ohitan samaisen bussipysäkin uudelleen… Tsekkaan kaupungissa nopeasti mailit ja huomisen junalippu + jatkoyhteys bussilla on varmistunut. Hyvä niin – seuraava kohde on siis Queenstown.

Tämän iltapäivän retken ohjelmassa on tutustua niemimaan eläimistöön, joihin kuuluvat mm. albatrossit, pingviinit ja merileijonat. Lisäksi alueella asustaa lukuisia lintulajeja. Retken ohjelmana on käydä ensin albatrossibongauksella ja sitten käydä järjestävän firman yksityisellä suojelualueella ihmettelemässä pingviinejä, hylkeitä ja merileijonia.

Albatrossibongaus tapahtuu paikkaan erikoistuneessa ”keskuksessa”, joka on aika kaupallisen oloinen konsepti. Homma on viimeisen päälle tuotteistettu, eli ensin katsellaan videoita, sitten mennään ryhmässä bongailumajaan ja lopuksi marssitaan kaupan kautta ulos. Lintuja näkyy kyllä kiitettävästi ja ovathan ne komeita ilmestyksiä. Toki aiheeseen vihkiytymäyön voisi helposti luulla albatrossia isoksi lokiksi jos ei tietäisi, mistä on kyse…

Pikkubussi jatkaa matkaa kohti seuraavaa kohdetta eli hylkeiden, pingviinien ja merileijonien tyyssijaa. Tämä paikka onkin albatrosseja kiinnostavampi ja ryhmä saa viettää reilun tunnin tarkkailemassa näitä otuksia. Aluksi laskeudutaan tasanteelle, josta näkyy kymmeniä hylkeitä rantakivillä ja peuhaamassa merivedessä. Sitten vaihdetaan paikkaa hiekkarannalle, jossa on kymmenisen merileijonaa viettämässä iltaa. Nämä ovat kaikkein kiintoisimmat otukset ja näitä pötköjä pääsee katselemaan erittäin läheltä. Opas varoittelee menemästä liian lähelle, vaikka otuksia eivät tunnu juuri ihmiset kiinnostavan. Elukat kisailevat keskenään ja välillä myös muutama pingviini nousee merestä ihmettelemään menoa. Hyviä kuvakulmia on tarjolla jatkuvasti ja nämä otukset ovat kyllä reissun parasta antia tähän mennessä!

Illan hämärtyessä on aika palata takaisin ja olen majatalossa joskus kymmenen maissa. Ihan hyvä retkipäivä takana ja jaloissa kyllä tuntuvat tämän(kin) päivän kilometrit…

10.3.2017 Dunedin – Queenstown:
Tänään on aika jättää Dunedin taakse ja siirtyä juna- ja bussikyydin yhdistelmällä Queenstowniin, joka on yksi Uuden Seelannin suurimmista turistirysistä. En ole buukannut mitään majoitusta etukäteen, sillä eilisen illan online-tarjonta oli käsittämättömän hintavaa eli päätän kokeilla onneani perinteisellä menetelmällä eli jalkautumalla kohteessa. Ilmeisen täynnä Queenstown kyllä on – saapa nähdä miten käy!

Ajelen bussilla keskustaan ja kävelen rautatieasemalle. Juna, jolla on tarkoitukseni matkustaa, on vain turisteille tarkoitettu ”museojuna”. Tai lähinnä vaunujen osalta – veturi näyttää olevan kohtuullisen moderni peli. Ideana on kulkea noin 80 km matka Taierin solan kautta Middlemarchin pikkukylään, josta matka jatkuu bussilla. Väkeä on liikkeellä paljon ja junassa vajaa kymmenisen vaunua. Saan näköjään ihan oman vaunun, jossa ei siis istu ketään muuta! Eli tilaa kyllä löytyy, miksiköhän väittivät tätä loppuunmyydyksi? Ihailen hetken upeaa asemarakennusta, ennen kuin hyppään kyytiin nauttimaan yksityisvaunustani…

Juna lähtee aikataulussa liikkeelle ja meininki on kuin hoponhopoff-bussissa olisi. Eli jokainen näköalapaikka ja valokuvan arvoinen mesta kuulutetaan hyvissä ajoin ja muutakin tarinaan tulee ämyreistä koko ajan. Maisemat ovat kieltämättä upeita ja palvelu hyvää eli kalliista hinnastaan huolimatta kyllä ihan suositeltava reissu tämä on. Rata kiemurtelee läpi asumattomien alueiden pientä jokea seuraillen ja maisemat ovat kyllä huikeat! Vuoria, jokea, historiallisia siltoja ja tunneleita riittää ennen kuin maasto muuttuu tasaisemmaksi ja alkaa näkyä harvakseen taloja ja maatiloja.

Junamatka kestää hiljaisella tahdilla parisen tuntia ja Middlemarchissa odottaa sovitusti buusikyyti – tai oikeastaan minibussi, jossa on minun lisäkseni kolme matkustajaa! Eli eipä tässäkään kyydissä ole vaaraa ylibuukkauksesta. Bussikyyti kestää kolmisen tuntia ja matkan aikana vuoret muuttuvat pikkuhiljaa yhä korkeammaksi. Queenstown on tunnettu benji-hypyistään ja matkan varrella näkyykin yksi tähän käytetyistä silloista.

Queenstown on aika pieni paikkakunta, mutta vetää puoleensa valtavan määrän turisteja. Yöpymispaikkoja on tuhansia, mutta paikassa tuntuu vallitsevan jatkuva high season. Menen ensi töikseni paikalliseen turisti-infoon, jossa ystävällinen virkailija soittelee useampaan paikkaan kysellen viime hetken huonetarjontaan. Saan pari osoitetta, joita lähden tsekkaamaan. Ensimmäisessä epäilyttävän halvan oloinen tarjous osoittautuu dormiksi ja jatkan matkaa. Toinen paikka tarjoaa tämän reissun budjetille kallista huonetta, mutta päätän ottaa reilun 100 euroa kustantavan huoneen, kun mitään muutakaan ei tunnu löytyvän.

Käyn pikaisesti tsekkaamassa Queenstownin varsin kompaktin ytimen, joka tuntuu kyllä elävän 100-prosenttisesti turismin ympärillä. Mitään varsinaisia nähtävyyksiä itse kaupungissa ei ole vaan matkailu keskittyy erilaisiin aktiviteetteihin Queenstownin ympäristössä. Löytyy kaikki mahdolliset ja mahdottomat seikkailu-urheilun muodot, mutta hinnat ovat kyllä tyyriitä täälläkin. Mikä tahansa aktiviteetti kuten esim. koskenlasku lähtee tyypillisesti 100 eurosta ja rahaa saisi poltettua kyllä tonnikaupalla vaikka helikopterilentoihin jos siltä tuntuu…

Jätän seikkailut kuitenkin väliin ja istuskelen jonkun aikaa kaupunkia reunustavan järven rannassa jylhiä vuoria tuijotellen. Jengiä on kyllä liikkeellä ihan käsittämätön määrä ja päätän jatkaa huomenna matkaa johonkin rauhallisempaan paikkaan. Parin tunnin matkan päästä löytyy Te Anaun kylä, joka vaikuttaisi Queenstownia rauhallisemmalta paikalta pari yön stopiksi. Buukkaan siis bussikyydin sinne. Näköjään taas pitää herätä kukonlaulun aikaan, sillä busseja lähtee vain joskus seitsemän maissa…

11.3.2017 Queenstown – Te Anau:
Heräilen joskus kuuden jälkeen, kun ulkona on vielä pimeää. Näköjään auringonnousu on näillä leveysasteilla aika myöhään, vaikka kesäkautta eletäänkin. Kävelen kaupungin ytimeen, jossa on vielä hiljaista bussikyytiä odottavia turisteja lukuun ottamatta.

Bussi lähtee pimeyden vihdoin vaihtuessa aamuhämärään ja kuski pitää jengiä hereillä kertomalla kaiken laista tarinaa matkan edetessä. Tuntuu olevan tapana näissä turistibusseissa, että kuski toimii samalla jonkunlaisena oppaana ja tarinoi kaikenlaista Uudesta Seelannista ja matkan varrella olevista kohteista. Osa jutuista menee kyllä hieman ohi, kun väsyttää sen verran tämä kohtuuttoman aikainen aamuherätys…

Te Anaussa olen joskus yhdeksän maissa ja tämä paikka on tosiaan huomattavasti rauhallisempi kuin Queenstown. Keli on sateinen ja suorastaan kolea – tulee jotenkin Lappi (ja Ivalo) mieleen tästä hiljaisen oloisesta kylästä. Täälläkin tuntuu lähes kaikki pyörivän matkailun ympärillä, mutta aika vähän on väkeä vielä tähän aikaan liikkeellä. Olen buukannut pari yötä paikallisesta lomakylästä, mutta on varmaan vielä liian aikaista tehdä checkin.

Olen buukannut retken Te Anaun kuuluisaan kiiltomatoluolaan kello kahdeksi, mutta onnistun vaihtamaan reissun aikaisemmaksi eli lähtö tapahtuu kello kymmenen maissa. Tämä sopii hyvin myös kehnon kelin kannalta – luolassa kun ei haittaa, vaikka sataisi kaatamalla. Ja ehkä sää tästä selkenee vielä iltapäivää kohden?

Kiiltomatobongauksen ideana on ajaa ensin veneellä Te Anau-järven toiselle puolelle ja laskeutua sitten luolaan, jossa hypätään pienempiin ”soutuveneisiin” ja ihaillaan sitten luolan seinillä / katossa asustavia pikku valonlähteitä. Enpä ole koskaan aiemmin kiiltomatoja nähnyt, joten enpä oikein tiedä mitä odottaa! Venereissussa sattuu hupaisa haaveri, kun tuuli kaappaa lippikseni ja luulen menettäneeni sen järven kuohuihin. Lätsä kuitenkin löytyy paatin perässä olevalta astinlaudalta ja saan sen vielä takaisin miehistön jäsenen kalastaessa lakin metallisella koukulla!

Luola osoittautuu aika ahtaaksi mestaksi. Luolastoa riittäisi kilometrikaupalla, mutta turisteja päästetään vain ensimmäisten satojen metrien verran tämän kompleksin sisuksiin. Aluksi kävellään luolaan rakennettuja siltoja pitkin, kunnes lähes pilkkopimeydessä hypätään pieniin veneisiin, jotka liikkuvat lihasvoimin eli seinään kiinnitettyjen köysien avulla kohti ”mato-osastoa”.  Kiiltomadot ovat itse asiassa jonkinlaisia hyttysen toukkia, jotka hehkuvat houkutellakseen ravintoaan eli joitakin muita pieniä hyönteisiä. Otukset oleilevat luolan katossa ja väijyvät siellä evästä. Kun vatsa on täynnä, niin loppuu myös hehkutus.

Matoja on varmaan satoja – ehkä hieman vähemmän kuin mitä arvelin, mutta näky on kieltämättä mielenkiintoinen. Ikään kuin olisi jotain pieniä ledivaloja katossa! Matojen valoteho ei kuitenkaan riitä varsinaisesti valaisemaan luolaa eli aika lailla pimeydessä niitä ihmetellään. Veneessä keikutaan ehkä parisen kymmentä minuuttia ennen kuin on aika palata samoja jälkiä pitkin takaisin. Ennen lautalle nousemista juodaan vielä kahvit ja teet sekä kuunnellaan tarinoita kiiltomatojen elämästä.

Olen joskus puolen päivän jälkeen takaisin Te Anaussa ja kyselen huomiselle retkeä Milford Soundin vuonolle. Näitä retkiä onkin sitten todella runsaasti tarjolla – löytyy kaikenlaisia variaatioita periaatteessa samasta teemasta eli bussi + laivareissusta tuon kuuluisan vuonon ympäri. Jään miettimään näitä optioita ja päätän käydä välillä katsastamassa majapaikan. Olen buukannut huoneen jonkunlaisesta lomakylästä, joka osoittautuu hieman suomalaisen tyyliseksi leirintäalueeksi. Löytyy telttapaikkoja, mökkejä ja vähän asuntolan oloinen huonekompleksikin. Taitaa olla halvin majoitus Uudessa Seelannissa tähän asti…

Käyn vielä uudelleen kylillä buukkaamassa huomisen retken ja ostamassa ruokaa. Keli on edellään kolea mutta ei sentään sada. Te Anaussa ei ole kovin paljon tekemistä ja en muutenkaan jaksa tehdä muuta kuin lepäillä huoneessa ja ratkoa pari ristikkoa…

12.3.2017 Te Anau ja Milford Sound:
Aamu näyttä pilviseltä ja sataa tihuuttaa myöskin - eli ei mikään ihan paras mahdollinen retkipäivä. Bussikyyti tulee noutamaan sovittuun aikaan ja edessä on noin 100 km matka kohti yhtä Uuden Seelannin kuuluisimmista vuonoista. Saapa nähdä ovatko maisemat vastaavia kuin Norjassa – ainakin kuvista tulee pieniä flashbackeja parin vuoden takaisesta Norjan road tripistä.

Bussissa on parisen kymmentä henkilöä ja vuonolle edetään rauhallista tahtia tehden useampi stoppi matkan varrella. Tätä tietä ei tosiaan syyttä kehuta yhdeksi Uuden Seelannin upeimmista – postikorttimaisemia löytyy vähän väliä. Harmaa taivas hieman pilaa tunnelmaa, mutta oppaana toimiva kuski kertoo, että tällä alueella sadetta tulee useimpina päivinä ympäri vuoden. Onneksi sade pysyy lähinnä tihkuna eikä tunnu yltyvän.

Lähestyessä vuonoa vuoren kohoavat entistä korkeammiksi ja tie kiemurtelee hetken ajan serpentiininä. Mitään ihan Norjan vuorten veroisia kiemuroita ei ole tarjolla, mutta kyllä tämä tosiaan varsin hieno reitti on. Perillä odottaa kohtuullisen kokoinen laivasatama, joka on kokonaisuudessaan turistiveneille tarkoitettu. Eipä näillä nurkilla tunnu mitään muutakaan liikennettä (tai edes varsinaista asutusta) olevan – kaikki tuntuu keskittyvän turismin ympärille. Satamassa on tilaa varmaan kymmenelle paatille ja niitä löytyy kaiken kokoisia. Tämä reissu tehdään pienemmällä veneellä – väittivät että tästä paatista näkisi maisemat paremmin mutta eipä veneen koolla taida olla väliä.

Ideana on pörrätä pari tuntia ympäriinsä noin parin kilometrin mittaista vuonoaluetta, joka kyllä näyttää aika samalta kuin Norjassa. Puusto on kyllä erilaista – enemmän on lämpimämmän ilmanalan lehtipuita kuin Norjassa, mutta muuten ollaan tosiaan aika lailla tuttujen maisemien keskellä. Eipä tuo sinänsä haittaa – ovathan nämä siis todella upeita seutuja ja postikorttimaisemia on täälläkin ihan joka suuntaan. Keli on edelleen pilvinen ja usvainen – olisipa täällä aurinkoisena päivänä niin kokemus olisi vielä hienompi.

Paatit tuntuvat tekevän kaikki suurin piirtein samanlaisen kierroksen, jonka aikana nähdään vuorien lisäksi muutama vesiputous, hylkeitä ja paikallista metsää, joka kasvaa välillä lähes pystysuorilla kallioseinämillä. Tämän valitsemani retken erikoisuutena on vedenalainen ”observatorio”, joka on aika mielenkiintoinen rakennelma. Jonkunlaiselle lautalle on rakennettu ikään kuin käänteinen akvaario, johon mennään pällistelemään veden eläviä. Lasisen ”huoneen” ulkopuolelle on rakennettu pieni ”puutarha”, joka houkuttelee puoleensa kaloja ja muita mereneläviä. Nämä otukset ovat yllättävän värikkäitä ja ihan eri maata kuin vaikka Itämeren varsin vaatimattoman oloiset asukit!

Observatorion jälkeen on ohjelmassa paluu satamaan (tällä kertaa pienen valtameriristeilijän kokoisella paatilla) ja bussikyyti samaa reittiä pitkin takaisin. Jään hetkeksi Te Anaun keskustaan ja käyn syömässä mielenkiintoisella tavalla kokatun pihvin. Lienee joku paikallinen perinne tarjoilla pihvi ”kuumalla kivellä” eli pöytään tuodaan raaka pihvi ja lämmitetty kivi, jolla itse kukin voi paistaa pihvin haluamansa kypsyysasteen mukaiseksi. Ihan kiintoisa idea, mutta ehkä kuitenkin keskittyisin syömiseen ja jättäisin paistamisen kokille!

Vuonoretki oli loppujen lopuksi ihan onnistunut, vaikka keli olikin ankeahko koko päivän ajan. Tämäkin ilta menee mökkikylässä oleillessa, huomenna taas matka jatkuu…

13.3.2017 Te Anau - Queenstown:
Tänään saan vaihteeksi nukkua yhdeksään asti, kun ei ole jo tavaksi tullutta aikaista herätystä. Tänään ei ole ohjelmassa muuta kuin siirtyminen takaisin Queenstowniin, josta sain tällä kertaa buukattua majapaikan etukäteen. Olisin mielelläni jättänyt toisen yön tässä paikassa väliin, mutta kaikki bussit Queenstownista tuntuvat lähtevät aikaisin aamulla. Eli annetaan siis mestalle toinenkin mahdollisuus, vaikka en oikein jaksa uskoa innostuvani paikan tarjonnasta…

Eipä Queenstownista vaan löydy oikein mitään mielenkiintoista tälläkään kertaa. Kävelen hiljakseen ympäriinsä parin tunnin verran ja vietän aikaani lähinnä kaupungin sinänsä ihan miellyttävässä puistossa. Pohdin, pitäisikö ajella köysiradalla kaupunkia reunustavan vuoren huipulle. Päätän kuitenkin jättää tämän väliin, sillä tuskin sieltä ihan Milford Soundin tasoisia maisemia avautuisi? Ostan supermarketista ruokaa ja sulkeudun illaksi ”mökkiini” (tämän yön majapaikka on siis pihavajalta näyttävä pikkuinen tönö) ja koitan surffailla pätkivän internet-yhteyden avulla. Taitaa olla pientä reissuväsymystä havaittavissa, kun olen kiertänyt Uutta Seelantia jo parisen viikkoa aika tiiviillä tahdilla. Pitänee ottaa pari päivää ilman suurempia aktiviteettejä lähiaikoina, ettei mene turhan hektiseksi tämä matkailu!

14.3.2017 Queenstown – Mt Cook – Christchurch:
Tänään on taas vuorossa bussimatkailua. Oli kyllä suunnitelmissa vuokrata auto, mutta enpä ollut tietoinen viime vuonna muuttuneista määräyksistä, joiden vuoksi pitäisi olla joko kansainvälinen ajokortti tai virallinen käännös, jos ajokortissa on muuta kuin englantia. Suomalaisessa EU-ajokortissa ei tosin kovin montaa sanaa ylipäätänsäkään ole, mutta ainakin turisti-infossa ja vuokraamojen nettisivuilla ohjeistivat, että kyseinen läpyskä ei kelpaisi.

Tämä kyyti on jonkunlainen yhdistelmä ”linja-autoilua” ja turistikierrosta – siis siinä mielessä, että lähtö- ja päätöspiste ovat eri kaupungeissa. Sain lipun hämmentävän halvalla, noin 50 euroa koko päivän retkestä ja reilun 400 km siirtymästä ei ole kovin paljon. Ja jostain syystä samaa pakettia myytiin Intercityn sivuilla tuplahintaan!

Joka tapauksessa tänään on taas aikainen herätys, sillä bussi lähtee puoli kahdeksan maissa. Bussi kiertää hyvän aikaa hotelleja poimimassa jengiä ja kyllä onnikka ihan täyteen tulee. Isolla japanilaisryhmällä on oma oppaansa, mutta muille kuski tarinoi jo tutuksi tulleeseen tapaan. Tämän retken ideana on siirtyä Queenstownista Christchurchiin ja käydä noin puolessa matkassa ihailemassa maan korkeinta vuorenhuippua eli Mt Cookia. Keli on taas vaihteeksi aurinkoinen ja maisemat paranevat koko ajan lähestyttäessä vuoriston korkeimpia osia. Stoppeja on useampi, mutta mitään ihan järisyttävän kiintoisaa ei ole matkan varrella ennen varsinaista pääkohdetta.

Valkohuippuinen vuori tulee näkyviin kuin varkain ja on kieltämättä hieno ilmestys. Alueella on myös ikijäätä eli yksi lukuisista Uuden Seelannin jäätiköistä. Ihan sinne asti ei tällä retkellä pääse, mutta onneksi bussi tekee noin puolentoista tunnin pysähdyksen, jonka aikana ehtii nähdä paljon. Bussin pitäessä paussia hotellilla lähden talsimaan läheiselle näköalapaikalle, johon pitäisi kylttien mukaan olla tunnin matka suuntaansa. Tämä ei onneksi pidä paikkaansa, vaan matka taittuu noin puolessa tunnissa ja ehdin ihailla vuoria hieman lähempää hyvän tovin, ennen kuin pitää kiirehtiä takaisin bussille. Lounas tosin jää väliin!

Matka jatkuu Christchurchiin ja matkalla on taas muutama stoppi, pari postikorttimaisemaa tulee vielä vastaan ennen kuin maasto tasoittuu ja aletaan lähestyä urbaanimpia seutuja. Kuski kertoo mielenkiintoisia tarinoita Christchurchin viimeisimmästä maanjäristyksestä, josta olen kyllä joskus kuullut, mutta enpä tajunnut tuhojen laajuutta yhä tänäkin päivänä. Eli vaikka järistyksestä on yli viisi vuotta, niin suuri osa Christchurchin keskustasta on edelleen osittain raunioina, purettu tai jälleenrakennusvaiheessa! Potentiaalista dark tourism -henkistä nähtävää siis tulossa…

Keskustan tutkiminen jää kyllä huomiseen, sillä kello on jo yli seitsemän kun olen perillä hotellissa. Tämä onkin mielenkiintoinen konsepti – vähän Omena-hotellin tyyppinen semi-itsepalveluhotelli, jossa ikkunaton huone muistuttaa ruotsinlaivan hyttiä. Ihan uusi mesta kyllä on ja huone on todella siisti (ja halpa). Menen ajoissa nukkumaan, sillä aikainen aamuherätys väsyttää jo.

15.3.2017 Christchurch:
En odottanut tältä kaupungilta etukäteen juuri mitään – vähän tylsäksi on mestaa luonnehdittu eri lähteissä. Mutta maanjäristys tuo kieltämättä mielenkiintoisen ulottuvuuden tähän kaupunkiin. Hotellin ympärillä on useampi tyhjä tontti ja moni pystyssä oleva rakennus lähiympäristössä on hylätty / lukittu ja ikkunat on laudoitettu umpeen. Ilmeisesti osa odottaa edelleen purkutuomiota ja rakennusten käyttö on kielletty turvallisuussyistä? Myös useampi uusi rakennus on jo saatu valmiiksi tai on juuri valmistumassa – tuntuu koko keskusta olevan yhtä työmaata. Mutta paljon on vielä korjaamatta – mukaan lukien yksi kaupungin kuuluisimmista nähtävyyksistä eli keskusaukion laidalla oleva iso katedraali. Bussikuski kertoi eilen, että edelleen kiistellään siitä pitäisikö mesta purkaa vai voiko sen korjata!

Toki keskustassa on paljon ehjiäkin rakennuksia ja ihan miellyttävän oloinen stadi tämäkin on. Aika rento on Christchurchin syke ja kaupungin ”keskuspuisto” on melkoinen keidas ihan keskustassa. Tsekkaan ensin Christchurchin museon, jonka kiinnostavinta antia ovat Etelämantereen valloittamisesta kertova osasto ja Air New Zealandin historiasta kertova erikoisnäyttely. Museon ulkopuolella pääsee istumaan myös aitoon Boeingin matkustajakoneen ohjaamoon – ei ole ihan modernein peli kyseessä, kun manuaalisia kytkimiä ja muuta retro-henkistä elektroniikkaa on ihan pilvin pimein!

Maanjäristykselle on omistettu myös oma ”museonsa”, joka pitää ilman muuta tsekata. Ihan kiinnostava näyttely on saatu aiheesta kyhättyä – kyseessähän on vain muutaman minuutin kestänyt katastrofi, jonka jälkiä korjataan kyllä edelleen. Näyttelyssä on myös nähtävillä autenttista valvontakameran kuvaa varsinaisesta järistyksestä – aika hämmentävää materiaalia se kyllä on.

Poikkean nopeasti paikallisessa taidemuseossa, sekin on ilmainen mutta ei tarjoa mitään kovin erikoisia taidenautintoja. Siirryn nauttimaan vielä iltapäivän auringosta kaupungin keskuspuistoon, jossa ei ole juuri tungosta. Lääniä on sen verran, että en ehdi ihan jokaista nurkkaa koluta vaan poistun hyvissä ajoin ennen illan pimenemistä. Kiertelen vielä hetken kaupungilla, ennen kuin palaan hyttiini. Christchurch osoittautui varsin kiinnostavaksi paikaksi – tosin keskustan nähtävyydet ehtii kiertää helposti päivässä.

16.3.2017 Christchurch – Sydney:
Tänään on aika vaihtaa maata ja jättää Uusi Seelanti taakse reilun parin viikon ja aika monen kohteen jälkeen. Nähtävää olisi riittänyt vaikka kuukaudeksi ja aika haipakkaa tuli välillä vaihdettua paikkaa, mutta Tongan aika rauhallisen menon jälkeen kaipasin kyllä vähän aktiivisempaa reissaamista. Ennen kuin matka jatkuu Australiaan, niin ehdin kuitenkin tsekata vielä yhden kohteen ennen iltapäivällä lähtevää lentoa.

Lähden hotellista ennen yhdeksää ja kävelen muutaman korttelin verran bussipysäkille, josta lähtee ilmainen kuljetus Antarktis-keskukseen. Kyseinen mesta sijaitsee ihan lentokentän vieressä ja on oivallinen kohde juuri ennen lentoa tsekattavaksi. Kyseessä on jonkunlainen yhdistelmä museota ja elämyspuistoa – punaisena lankana on siis Antarktiksen valloitus ja siellä nykyisin harjoitettava tutkimus- ja muukin matkailu. Vähän turhankin turistihenkiseltä mesta haiskahtaa, mutta aihe kyllä kiinnostaa eli ei muuta kuin Antarktista valloittamaan!

Paikassa on tarjolla muutama aktiviteetti ja sekalainen määrä huoneita, joissa esitellään Antarktiksen luontoa ja eri aikakausina sinne tehtyjä retkiä. Ensimmäinen aktiviteetti on ”Haglund” eli ajelu alun perin ruotsalaisella sotilasajoneuvolla, joita käytetään edelleenkin Etelämantereella liikkumiseen. Kyseessä ei ole mikään Pasi vaan lähinnä telaketjuilla varustetun pakettiauton mieleen tuova ajopeli, joita on ehkä Suomen armeijankin käytössä? Kyseisellä pelillä ajellaan pieni lenkki keskuksen ulkopuolella – ideana on kiivetä muutama jyrkänne ja ylittää ”railoja” ynnä muita Antarktiksella vastaan tulevia esteitä. Aika ketterä peli on kyllä kyseessä!

Ajelun jälkeen siirryn taas sisätiloihin, jossa on ohjelmassa 4D – elokuva eli rillit päähän ja vähän tuulta ja tuiverrusta koneista. Ihan näyttävä pätkä vaikka ehkä kiinnostavampi leffa on nähtävillä vieressä olevassa ihan ”tavallisessa” teatterissa. Tsekkaan vielä kaksi muuta lipun hintaan sisältyvää aktiviteettia eli pingviinien ruokinnan (mestassa on jonkunlainen pingviinien ”orpokoti”) ja ”arktisen myrskyn”, joka menee näistä eniten turistihömpän puolelle. Ideana on siis mennä jäähdytettyyn huoneeseen ihmettelemään lunta, jäätä ja viimaa. Ei ehkä minun kuppini teetä kuin noita kokee Suomessa vähintään tarpeeksi.

Antarktis-keskus on kyllä kokonaisuutena ihan käymisen arvoinen paikka ja tässä alkaa itsekin pohtimaan Antarktis-visiittiä. Ehkä joskus tulevaisuudessa? Siirryn lentokentälle ja tuhlaan viimeisen Uuden Seelannin dollarit ruokaan. Varsin hiljaista on Christchurchin kentällä ja lento lähtee ajoissa. Air New Zealandilla tuntuu palvelu pelaavan ja näin lyhyelläkin lennolla on käytettävissä viihdejärjestelmä.

Australiassa maahantulo sujuu käsittämättömän nopeasti. Yhtään kysymystä ei kysytä ja ei taida edes leimaa napsahtaa passiin. Paikallisen tullin ja rajavartioston toimintaa kuvaava tositv-sarja, jota on joskus tullut tuijoteltua kun antaa vähän toisenlaisen kuvan meiningistä. Lentokentältä pääsee kätevästi junalla kaupunkiin ja buukkaamani hotelli on vain parin pysäkin päässä. Mesta löytyy helposti ja osoittautuu ihan ok:ksi – näköjään kyseessä on entinen NMKY, joka on nykyään ”Y Hotel”.

Sydney vaikuttaa aika kiireiseltä kaupungilta. Teen pienen kävelylenkin lähiympäristössä mutta sieltä löytyy vain loputon määrä toimistoja ja hämmentävän paljon kiinalaisperäistä väkeä. Paikallinen Chinatown onkin ihan hollilla. Löydän ostoskeskuksen, jossa tulee hengailtua hetki ja pelailtua Pacmania pelihallissa. Ostan jotain evästä kaupasta ja palailen hotellille. Sydneyn varsinaisten nähtävyyksien tsekkaaminen jääköön huomiseen…