Australia / osa 2 - huhtikuu 2017

Palasin vielä vajaaksi viikoksi Australiaan kokeakseni Ulurun ja varsinaisen outbackin ennen kuin oli aika palata kotiin. Tämäkin keikka vaati jonkin verran lentämistä ja rahaa, sillä Uluru sijaitsee tuhansien kilometrien päässä rannikosta ja olisi ollut järkevämpää käydä siellä Melbournesta käsin. Paikallisen matkanjärjestäjän bussireissu oli mielenkiintoinen kokemus ja ehdin vielä viettää yhden yön Alice Springsissä, ennen kuin edessä oli pitkä lentomatka kotiin Gold Coastin ja Singaporen kautta.

Kohteet:

1. Sydney
2. Uluru
3. Alice Springs
4. Gold Coast

7.4.2017 Sydney - Uluru:
Tänään alkaa reissun Australian Outback – osuus eli useampi päivä tämän mantereen keskiosissa, jotka ovat suurilta osin asumattomia. Toki tämä maa on paljon muutakin, kuin nämä punaisen hiekan ja outojen kivimuodostelmien peittämät lakeudet. Olen buukannut kolmen päivän reissun, jonka aikana pitäisi nähdä hyvä läpileikkaus tästä alueesta. Sitä ennen on kuitenkin tarkoitus viettää yksi päivä tutustuen omatoimisesti Uluruun eli Ayers Rockiin. Tämä Australian ehkä ikonisin nähtävyys on kiinnostava monessakin mielessä: alueen historia ja aboriginaalikulttuuri ylipäätään, paikan ympärille rakennettu valtava turistien rahoilla pyörivä koneisto ja tietenkin ristiriitainen suhtautuminen kivelle kiipeämiseen ovat asioita, joiden ymmärtäminen vaatii ilman muuta visiitin paikan päälle.

Uluru on varsin kaukana rannikon suurkaupungeista ja ainoa järkevä tapa päästä perille on lentää. Kilometrejä tulee varmaan saman verran kuin jos lentäisi Suomesta Espanjaan eli mikään ihan pieni pyrähdys ei ole kyseessä. Lentoja on kyllä kohtuullisen paljon eli porukkaa saapuu kivelle joka päivä varmasti satoja ellei jopa tuhansia. Lennän taas VA:lla, joka laskeutuu joskus kello yhden maissa Ayers Rockin pienelle kentälle, jonka ainoa tarkoitus lienee palvella turismia. Mitään muuta asutusta tällä alueella ei juurikaan ole!

Majapaikan varaamisessa oli melkoinen sähläys, mutta parin mailin ja puhelinsoiton jälkeen sain haluamani huoneen yhdeksi yöksi. Majoitus (ja kaikki muukin) on täällä ihan tolkutttoman kallista eli turistien rahat nyhdetään kyllä pois kaikin mahdollisin tavoin. Vaikka kello lähenee kahta, niin huoneeni ei ole vielä valmiina. Se ei sinänsä haittaa, sillä haluan lähteä katsomaan kiveä heti kun vain on mahdollista. Seuraava bussi onkin lähdössä viiden minuutin kuluttua, joten vaihdan pikaisesti kengät lenkkareihin ja jätän rinkan hotellille.

Näin the kiven jo lentokoneen ikkunasta ja onhan se kieltämättä vaikuttava ilmestys. Kivi on niin valtavan suuri, että se näkyy kymmenien kilometrien päähän ja näyttää erilaiselta ja -väriseltä riippuen katselukulmasta ja vuorokauden ajasta. Bussin ikkunasta saa hyvän yleiskuvan ja kivellä on kieltämättä monet kasvot: kauempaa se näyttää sileältä ja pyöreältä, mutta lähempää näkee hyvin sen rosoisuuden ja erilaiset pinnan muodot. Möhkäleestä löytyy vaikka mitä luolia ja reikiä ja välillä se tuo mieleen valtavan sienen…

Bussi tekee pari stoppia, ennen kuin jään pois. Kello lähenee jo kolmea, kun lähden suorittamaan iltapäivän urakkaani. Olen päättänyt kiivetä kivelle – huolimatta kaikesta aiheeseen liittyvästä paheksunnasta ja vastustuksesta. Ausseilla on siis vaikeuksia päättää, onko kivelle kiipeäminen sallittua vai ei. Aboriginaalit vastustavat kivelle kiipeämistä ja siksi on päädytty tilanteeseen, jossa sitä ei olla varsinaisesti kielletty, mutta kuitenkin ihmisiä kehotetaan olemaan kiipeämättä kivelle. Käsittämätöntä touhua ja itse päätän siis kiivetä, koska sitä ei virallisesti ole kiellettykään. Ymmärrän toki ”uskonnolliset” näkökannat, mutta kyllä aussien pitäisi tehdä ihan selkeä päätös kiipeämisen kieltämisestä ja poistaa opastukset sekä kaiteet, jos tämä touhu halutaan lopettaa.

Joka tapauksessa kiven huipulle kiipeäminen on edelleen mahdollista ja kyseessä on ilmeisen fyysinen harjoitus, johon saa varata pari-kolme tuntia. Nyt huhtikuussa on jo onneksi viileämpi keli eli mitään ihan tappavinta 40 asteen hellettä ei onneksi ole riesana, vaikka aurinko paistaakin pilvettömältä taivaalta ja lämpötila on varmasti yli 30 astetta. Ilma on kuitenkin todella kuiva, joten hiki ei virtaa ihan samalla tavalla kuin vaikka Salomonsaarilla. Olen pakannut laukkuun pari litraa vettä, joten eiköhän tästä vielä selvitä…

Ulurulle kiipeämisessä ensimmäinen nousu on se kaikkein pahin vaihe. Kokonaisuudessaan kivi on noin 300 metriä korkea ja suurin osa tästä korkeudesta noustaan heti kärkeen. Kaltevuuskulma on ajoittain varmaan lähempänä 45 astetta eli fiilis on kuin kapuaisi jotain mustaa laskettelurinnettä ylöspäin. Kiipeäjien apuna on kiveen pultattu paksusta metallikettingistä tehty kaide, jota tarvitsee erityisesti alaspäin laskeutuessa. Jos kengissä on hyvä pito ja kunto on kohdallaan, niin kaidetta ei välttämättä tarvi kuin aivan jyrkimmissä paikoissa. Joka tapauksessa alkuosan nousu on todella rankka ja vaatii kyllä lukuisia taukoja.

Kun kaide päättyy, niin alkaa nousun helpompi osuus. Kaiteen sijasta pitää seurata kallioon maalattua valkoista viivaa, joka johdattaa kiven korkeimmalle kohdalle. Loppumatka on jopa ajoittain leppoisaa taivallusta ja maisemat tietenkin paranevat koko ajan huipun lähestyessä. Kivi on kyllä nimensä mukainen eli kasvillisuutta ja muuta kuin kiveä on äärimmäisen vähän – koko matka kuljetaan siis hieman muhkuraisella ja kivisellä polulla. Missään kohtaa pinta ei liukas, vaan jyrkimmissäkin kohdissa lenkkarin pohja pitää kyllä ihan hyvin. Jo kertaalleen pikaliimalla korjatut tossuni alkavat ikävä kyllä taas hajota ja alkaa huolestuttaa, kuinka käy alas laskeutuminen, kun lenkkarien pohjista alkaa puuttua lähes puolet pitoa antavista paloista…

Saavutan huipun noin tunnissa ja siellä ei ole varsinaisesti muuta kuin joskus 50-luvulla pystytetty pieni ”torni”, jossa on kivestä faktoja kertova laatta. Huipulla ei ole ketään muita ja olen ilmeisesti tämän päivän viimeinen kiipeäjä. Ehkä kymmenkunta ihmistä tuli vastaan eli aika pieneltä vaikuttaa kiipeäjien määrä.  Jostain luin, että nykyään hieman yli 20% kivellä kävijöistä kiipeäisi ylös asti, mutta tämän iltapäivän otoksen perusteella on vaikeaa uskoa, että luku olisi näin suuri. Joka tapauksessa omasta mielestäni kiipeäminen on ilman muuta kiinnostava kokemus ja mielenkiintoinen fyysinen haaste. Kivi näyttää niin erilaiselta huipulta käsin ja maisemat ovat aivan erilaiset kuin maanpinnan tasolla.

Oleilen huipulla pari kymmentä minuuttia, ennen kuin on aika palata takaisin. Paluumatka on tietenkin fyysisesti helpompi, vaikka jyrkimmissä kohdissa alas laskeutuminen käy sekin kunnon päälle ja kettinki on kyllä tarpeen. Olen takaisin lähtöpisteessä joskus reilun parin tunnin kuluttua lähdöstäni eli tosiaan pari tuntia kannattaa tähän retkeen varata. Päivän viimeinen bussi tulee hakemaan vajaan puolen tunnin kuluttua ja kuljettaa sekalaisen joukon turisteja katsomaan auringonlaskua.

Uluru sunrise ja sunset tuntuvat olevan suosittuja retkiä – näitä varten on rakennettu ihan erillinen parkkipaikka, josta käsin voi tiirailla kiveä ja ihmetellä, kuinka sen värit muuttuvat valon määrän vaihdellessa. Parkkipaikka on ainakin auringonlaskun aikaan aivan täynnä busseja ja väkeä – homman nimi näyttää olevan juoda skumppaa / viiniä / kaljaa ja tuijotella kiveä. Tarjoilua on monentasoista ja juomien laatu korreloinee retken hintaan. Itse tyydyn ihmettelemään punaiseksi muuttuvaa kiveä kuivin suin ja ilman snackseja.

Bussi palaa hotellille, kun on jo pimeää. Huone on valmiina, mutta en ehdi siitä vielä nauttia, sillä olen buukannut vielä yhden aktiviteetin illaksi. Lähelle kiveä on rakennettu mielenkiintoiselta vaikuttava taide-installaatio Field of Lights, jota pääsee katselemaan pimeän laskeuduttua. Visiitistä pitää pulittaa suolainen noin 40 taalan pääsymaksu, jota vastaan saa bussikuljetuksen ja maksimissaan tunnin vapaata oleilua taideteoksen ”sisällä”. Homman nimi on siis seuraava: Johonkin keskelle ei mitään on pystytetty kymmeniä tuhansia pieniä valaisimia, jotka valaisevat kyseisen useamman jalkapallokentän kokoisen alueen himmeällä hehkullaan. Valaisimet vaihtavat vaivihkaa värejään ja riippuen ajanhetkestä kenttä hehkuu siis eri väreissä. Kentällä kulkee pieniä polkuja, joita pitkin kuljettaessa voi ihailla valomerta eri tahoilta. Mesta on ihan kiinnostava, mutta ei kuitenkaan ihan koko rahan arvoinen. Valot ovat yllättävän himmeitä, johtunee niiden käyttämien aurinkopaneelien rajallisesta tehosta?

Palaan Outback Pioneer Lodgelle ja ehdin vihdoin huoneeseen. Noin 200 taalaa huoneesta ilman omaa vessaa ja suihkua on silkkaa ryöväystä, mutta eipä ole mitään halvempaakaan tarjolla (paitsi dormit). Kämppä on ihan siisti kuten myös yhteiset suihkutilat eli eiköhän täällä yksi yö mene. Syön aiemmin kaupasta ostamani eväät ja taistelen taas yhden kehitysmaa-tasoisen nettiyhteyden kanssa. Saan lopulta varattua reissun viimeiset majoitukset eli nyt ei enää suunnitella mitään muuta tuleville päiville…

8.4.2017 Uluru:
Pioneerin punkassa nukuttaa ihan hyvin ja heräilen joskus yhdeksän maissa. Tämän reissun viimeinen ”ryhmämatka” alkaa vasta puolen päivän maissa eli aikaa on reilusti syödä aamiainen ja kerätä voimia seuraaville päiville, jotka tulevat pitämään sisällään paljon kävelyä ja aikaisia aamuherätyksiä.

Noin kello 12.30 (lähes puoli tuntia myöhässä) saapuu Rock Tourin bussi, jonka kyydissä on tarkoitus kiertää Australian takamaita seuraavat kolme päivää ja kaksi yötä. Pelkoni teini-ikäisistä koostuvasta ryhmästä osoittautuu onneksi aiheettomaksi ja bussissa jo oleva ryhmä vaikuttaa ihan siedettävältä porukalta, jonka keski-ikä on jossain 30v tienoilla. Edessä on vielä pari tuntia sekalaista ajelua ja odottelua, kunnes päästään varsinaiseen ohjelmaan, joka keskittyy arvatenkin Uluruun näin retken ensimmäisenä päivänä.

Kivelle kiipeäminen ei kuulu tämän reissun ohjelmaan eli hyvä, että kävin kivellä jo eilen (ja ehdin iltapäivän bussiin – muuten olisi jäänyt kyseinen homma väliin). Käymme ryhmän kanssa tutustumassa aboriginaalien kulttuuria esittelevään keskukseen ja kävelemme muutaman pätkän Ulurua kiertävillä poluilla. Oppaamme ja kuskimme Andrew kertoo samalla kaikenlaista mielenkiintoista alueen luonnosta, geologiasta ja kulttuurista. Ulurulla on kyllä erittäin merkittävä asema paikallisten aboriginaalien kulttuurissa, tosin nämä alueen alkuperäiset asukkaat loistavat poissaolollaan, missä lienevät tätä nykyä? Yhtä kulttuurikeskuksessa ollutta taiteilijaa lukuun ottamatta en muista nähneeni yhtään aboriginaalia tällä alueella. Eikä Sydneyssä tai Melbournessa myöskään heitä juuri näkynyt…

Päivän ohjelmaan kuuluu auringonlaskun katselu samalla paikalla kuin eilen – tällä kertaa on onneksi tarjolla ruokaa, mutta tämän budjettiluokan retken hintaan ei sisälly skumppaa tai muutakaan juomatarjoilua. Toki hintakin on halpa – vajaa 400 taalaa on varsin hyvä hinta, jos miettii mitä pelkästään bussikyydit tai autonvuokra kustantaisivat. Auringonlasku ei ole yhtä hieno kuin eilen, sillä taivas on osittain pilvessä. Mutta ihan mielenkiintoinen valoshow nähdään tänäänkin.

Illan pimetessä on aika leiriytyä. Tällä reissulla ei siis nukuta huoneissa eikä edes teltoissa, vaan majoitusmuotona on australialainen erikoisuus nimeltä swag. Tämä makuupussin ja teltan välimuodolta vaikuttava yösija koostuu ohuesta patjasta ja sen ympärillä olevasta telttakankaasta tehdystä pussista, jonka sisään mahtuu tarvittaessa makuupussikin. Paremmissa malleissa näyttää olevan jonkunlainen tukikehikko, jonka ansiosta swag muistuttaa enemmän pientä telttaa. Nämä tällä retkellä käytettävät ovat kuitenkin jotain karvalakkimalleja.

Kuten arvelinkin, niin tässä majoitusmuodossa uni ei ihan heti tule. Yö on aluksi lämmin, mutta tuulinen ja pöllyävä hiekka sekä kirkkaana helottava täysikuu eivät ole nukkumisen kannalta paras mahdollinen yhdistelmä. Saan unen päästä kiinni vasta joskus kello kahden maissa eli aika lyhyiksi jäävät tämän yön unet… Onneksi muu jengi on erittäin rauhallista eli mitään mekastamista, kuorsaamista tai piereskelyä ei tarvitse sietää.

9.4.2017 Uluru – Kata Tjuta – Kings Creek:
Herätys on epäinhimilliseen aikaan eli kello viiden maissa vielä kun on pimeää. Tuli nukuttua pari-kolme tuntia eli kyllä väsyttää mutta ei auta kuin lähteä ryhmän mukana liikkeelle. Ihan ensimmäiseksi käydään tunnelmoimassa kiveä vielä kerran eli ohjelmassa on aamiainen samassa paikassa, missä eilen ihmeteltiin Ulurua auringonlaskun aikaan. Auringonnousu ei ole mikään ihan järisyttävä spektaakkeli ainakaan tästä suunnasta…

Jätämme Ulurun taaksemme ja ajamme vajaan tunnin verran kohti Kata Tjutaa, joka kuuluu myös useimpien Ulurun kävijöiden ohjelmaan. Kata Tjuta on joukko hieman Ulurua muistuttavia ”vuoria” tai ehkä ennemminkin kivisiä kukkuloita – tosin mitään ihan Ulurun kokoista yhtä möhkälettä ei tältä alueelta löydy. Homman nimenä on kiertää noin seitsemän kilometrin mittainen kivinen polku, joka kiertelee näitä myös ”The Olgas” – nimellä kutsuttuja muodostelmia. Maisemat ovat hienoja ja loppujen lopuksi aika erilaisia verrattuna Uluruun. Väsymys vaivaa kyllä jonkin verran, mutta onneksi lämpö ei ole vielä kohonnut piinaavalle tasolle. Ihan hieno paikka tämäkin vaikka ei ihan the kiven veroinen!

Matka jatkuu taas bussilla ja palaamme vielä kerran Ulurun lähistölle pitääksemme lyhyen lounastauon. Sitten onkin edessä pidempi ajomatka kohti seuraavaa yöpaikkaa eli Kings Creekiä. Kilometrejä tulee mittariin varmaan parisen sataa ja maisemat alkavat pikkuhiljaa toistaa itseään, vähän kuin Pohjois-Suomessa ajelisi läpi asumattomien seutujen… Nyt viimeistään ymmärrän, kuinka valtavan suuri Australia on ja kuinka harvaan se on asuttu! Matkan varrella tehdään muutama stoppi, näemme mm. yhden alueen lukuisista suolajärvistä ja vähän ennen saapumista Kings Creekiin on ohjelmassa polttopuiden keräämistä iltanuotiota varten.

Kings Creek on jonkunlainen karjatila / leirintäalue keskellä ei mitään. Täällä on siis tarkoitus yöpyä taas avoimen taivaan alla, saapa nähdä miten tänään nukuttaa. Illan ohjelmassa ei ole mitään muuta kuin ruokailu ja fiilistelyä nuotion ympärillä. Koko ryhmä osallistuu leirin pystyttämiseen sekä kokkailuun ja aika pian onkin jengi kasassa nuotion ympärillä syömässä hieman mautonta chili con carnea. Tulen ääressä tarinoidaan aimo tovi kunnes jengi alkaa pikkuhiljaa hyytyä ja vetäytyä yöpuulle. Käyn ensimmäistä kertaa pariin päivään suihkussa ja kääriydyn makuupussiini. Tällä kertaa nukkumatti tulee kyllä äkkiä.

10.4.2017 Kings Creek – Alice Springs:
Taas aamuherätys koittaa vielä pimeän vallitessa. Suurin osa jengistä on jo ylhäällä kun havahdun eli tällä kertaa nukutti erittäin hyvin – tosin kurkku tuntuu kipeältä eli yöllä on ollut aika viileä keli. Syömme aamiaisen ja kasaamme leirin, jonka jälkeen on taas edessä bussimatkustamista. Päivän varsinainen kohde on Kings Canyon, joka löytyy noin puolen tunnin ajomatkan päästä.

Saavumme kanjonille auringon vasta noustessa ja tänne onkin syytä tulla ajoissa, sillä usein kesäaikaan kanjoni suljetaan kokonaan turisteilta kun helle kohoaa vaarallisen korkeaksi. Tänään ei kuitenkaan ole vaaraa ihan huippulukemista lämpömittarissa, vaan elohopea pysyy edelleen kohtuullisissa maksimissaan 30 asteen lukemissa. Teemme ryhmän kanssa reilun parin tunnin kierroksen kanjonissa ja näemme monenlaisia maisemia. Jylhien kallioseinämien lisäksi löytyy myös vettä ja jopa fossiileja eli aika monipuolisesti täälläkin näkee luonnon ihmeitä…

Kanjoni on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, jos on aikaa kierrellä Ulurun lisäksi muita lähiseudun takamaita. Loppupäivän ohjelma onkin sitten etupäässä bussissa istumista, vaikka taukoja on onneksi useampia. Lounastauon lisäksi poikkeamme yhdellä kamelifarmilla, jossa on mahdollista testata kamelilla ratsastamista. Itse olen tämän hieman pelottavan kyydin kokeillut jo Egyptissä ja jätän ajelun tällä kertaa väliin. Sen sijasta kokeilen kameliburgeria, joita saa vieressä olevasta kuppilasta. Ihan kelpo hampurilainen on kyttyräselästä saatu tehtyä – jää tosin epäselväksi kuinka suuri osa pihvistä on kamelia. Mutta ei siis huonompi burgeri!

Illan jo hämärtyessä tämä kolmen päivän retki alkaa lähestyä päätöstään. Päätöspiste on Alice Springsin kaupungissa, missä tulen viettämään yhden yön ennen kuin on aika suunnata pitkälle kotimatkalle. Alice Springs on Australian skaalalla pieni kylä, joka tuo jossain määrin mieleen suomalaisen pikkukaupungin. Pari pientä ostoskeskusta ja kävelykatua keskellä ei mitään ovat kovin hiljaisia ainakin näin iltaisin… Tuntuu hyvältä yöpyä taas kaikilla mukavuuksilla varustetussa hotellissa, vaikka leirielämästä jäikin ihan hyvät fiilikset. Tuntuu, että joku flunssa on kehittymässä uhkaavasti – näköjään kylmä yö yllätti karaistuneen suomalaisen…

Käymme vielä illallisella ryhmän kanssa ennen kuin kukin erkanee tahoilleen. Syön taas kengurua, joka maistuu tälläkin kertaa hyvältä. Ihan hyvä porukka oli kasassa, onneksi ei juurikaan ollut teinejä toisin kuin yhdessä toisessa seurueessa, joka tuntui kulkevan samaa lähes samaa reittiä joka päivä. Alice Springs on täysin kuollut kun palaan hotelliin, eipä näy edes dokailevia aboriginaaleja, joista varoiteltiin jossain matkaoppaassa.

11.4.2017 Alice Springs – Sydney – Gold Coast:
Alice Springsissä olisi voinut viettää yhden kokonaisen päivän, mutta niin siinä aina vaan käy, että reissusta loppuvat päivät kesken. Edessä on kolme jo maksettua lentoa ja toisaalta on ihan kiva palata Suomen kevääseen (joka ei ilmeisesti kuitenkaan ole päässyt kunnolla vielä alkamaan). Ehdin käydä pikaisesti kävelyllä ihmettelemässä tätä tuppukylää päivän valossa ja edelleen on aika hiljaista. Aboriginaaleja näkyy kaduilla aika runsaasti ja tätä väkeä näkee myös kaupungin puistoissa. Aika apaattisen oloista porukkaa nämä kyllä ovat ja eipä juuri ole näkynyt aboriginaaleja töissä esim. kaupoissa tai hotelleissa.

Kiipeän paikalliselle sotamuistomerkille, josta näkee hyvin kuinka pieni kaupunki on – varsinkin suhteessa ympäröivään asumattomaan alueeseen. Alice Springsistä ja sen ympäristöstä löytyisi kyllä mielenkiintoista nähtävää pariksikin päiväksi mutta tällä kertaa visiittini jää hyvin pikaiseksi – kiirehdin siis takaisin hotelliin ehtiäkseni lentokenttäbussiin.

Olen buukannut Qantasin lennot Sydneyn kautta Gold Coastille, josta olisi tarkoitus jatkaa matkaa huomenna kohti kotia. Tulee kyllä ihan turha koukkaus, sillä järkevintä olisi ollut suunnata Darwiniin, josta olisi ollut yhteyksiä Singaporen suuntaan. Mutta alkuperäinen matkasuunnitelmani oli hieman erilainen ja oletin tekeväni Salomonsaarten visiitin viimeiseksi – toisin kuitenkin kävi ja olisi tullut turhan kalliiksi buukkailla uudet kokonaan uudet lennot.

Qantas on Australian lentoyhtiöistä odotetusti tasokkain ja kallein. Jopa kotimaan lennoilta löytyy viihdejärjestelmä ja ruokaakin tarjoillaan. Flunssani vaan pahenee ja lentäminen on tuskallista, kun korviin sattuu tosissaan sekä nousun että laskun aikana. Sydneyssä tasailen paineita varmaan puolisen tuntia, ennen kuin kipu vihdoin helpottaa. Pitää näköjään jauhaa purkkaa koko ajan, jotta välttää vastaavat tuskat seuraavalla lennolla.

Gold Coast jää varsinaisesti näkemättä, sillä ehdin oikeastaan vain kävellä lentokentältä motelliin, joka sijaitseen vajaan kilometrin päässä ja pakkailla kamat viimeisiä lentoja varten. Paikassa pitäisi nimensä mukaisesti olla hienoja rantoja, mutta niitä en ehdi edes nähdä. Ehkä seuraavalla reissulla sitten – kokematta jäi myös Brisbane sekä Great Barrier Reef eli tämä Australian nurkka voisi olla ihan potentiaalinen kohde seuraavalle Australian keikalle – jos sellainen siis tulee…

12-13.4.2017 Gold Coast – Singapore - Helsinki:
Matka Gold Coastilta Helsinkiin vaatii aikaa noin puolitoista vuorokautta. Halvin mahdollinen yhdensuuntainen lento Singaporeen löytyi siis ”Kultarannikolta” ja kustansi noin 150€, joka on kyllä halpa hinta noin 8h lennosta. Lentoyhtiönä on Scoot, joka on minulle uusi tuttavuus. Kyseessä on Singapore Airlinesin omistama halpisyhtiö, joka on saanut aika ristiriitaista palautetta. Ilmeisesti Raiskin tyyliin ihan kaikki mahdollinen maksaa eli halvalta vaikuttavien matkalippujen lisäksi voi helposti tulla isokin lisälasku.

Scoot suosittelee saapumaan lentokentälle 3,5 tuntia etuajassa ruuhkien vuoksi. Mitään suurempaa tungosta ei tällä pienehköllä kentällä kuitenkaan ole ja kaikki sujuu varsin nopeasti. Lento on sitten yhtä tuskaa: vaikka kone ei onneksi ole aivan täynnä niin meteliä on sitäkin enemmän. Kaksi huutavaa pikkuapinaa kiusaavat matkustajia lähes koko lennon ajan ja en uskalla laittaa kuulokkeita korviini kun paineet tuntuvat edelleen aika kovilta. Mitään viihdejärjestelmää ei ole ja eipä juuri nukutakaan eli 8 tuntia kuluu todella hitaasti lähinnä lueskellessa ja ristikoita ratkoessa…

Scoot saapuu aikataulussaan Singaporeen, jossa pitää käydä hakemassa leima passiin, jotta saan rinkan ja pääsen hetkeksi kaupungille. Vaihtoaikaa on lähes 8 tuntia, joten ehdin kyllä hyvin käydä Singaporen ytimessä syömässä ja hengailemassa. Oloni on kyllä todella flunssainen eli energiaa ei oikein tunnu löytyvän mihinkään pidempiin rundeihin… Ajelen metrolla Clarke Quayn nurkille, jossa syön kunnon annoksen thai-safkaa ja istuskelen pitkän tovin ihmettelemässä paikallista elämänmenoa. Singiksessä olisi taas mukava viettää pari yötä…

Keli on taas vaihteeksi kuuman kostea ja tämä ilmanala ei oikein jaksa innostaa. Palloilen hetken aikaa jossain ostoskeskuksessa ja tuijottelen jengiä sen ulkopuolella olevassa puistossa. Alkaa tympimään ja ilmastoitu lentokenttä alkaa kutsumaan eli hyppään joskus kahdeksan jälkeen metroon ja palaan lentokentälle. Finskin lento lähtee vähän ennen keskiyötä ja on onneksi aikataulussaan. Online-checkin tarjoaa mahdollisuutta vaihtaa lento korvausta vastaan – ilmeisesti joku ylibuukkaus päällä? Mietin hetken aikaa tätä mahdollisuutta, mutta kun korvauksen suuruudesta ei mainita, niin päätän jättää tämän idean väliin.

Lento on tosiaan viimeistä istuinta myöten täynnä ja onneksi huomattavasti miellyttävämpi kokemus kuin Scootin kyyti. Saan jopa nukuttua, vaikka tarjolla ei ollut kuin käytäväpaikka. Perillä Helsingissä on masentavan harmaata ja maata peittää kevyt lumipeite. Eli se siitä keväästä tällä erää. Lämpötila on hädin tuskin plussan puolella kun poistun terminaalista…

Oli kyllä ihan sopivan mittainen reissu, vaikka toki jäi kaikenlaista näkemättäkin. Reilu kaksi kuukautta on kyllä allekirjoittaneelle ihan riittävä matkan pituus, sillä matkaväsymys alkaa vaivata siinä toisen kuukauden loppupuolella. Toki tähänkin reissuun tuli mahdutettua ihan käsittämätön määrä kilometrejä, paikkoja ja aktiviteetteja eli rauhallisemmalla tahdilla tilanne voisi olla toinen? Joka tapauksessa kuusi kokonaan uutta maata tuli koettua ja hienoa paikkaa sekä hetkeä. Jos nyt jotain pitäisi nostaa ihan ykköseksi, niin kyllä Mt Yasurin tulivuori Vanuatulla oli jotain aivan ainutkertaisen hienoa ja kyseinen paikka menee aika korkealle omalla kaikkien aikojen hienoimpien nähtävyyksien listallanikin!